Ro[n]y[a] ─ Leijonat

15. luku

Mä nojasin pitkän aikaa seinään sen baarin ulkopuolella. Mä syytin itseäni. Syytin itseäni siitä, etten ollut ollut paikalla, vaikka en mä sitä peuraa olisi voinut estää. Se olisi silti sännännyt sille tielle ja mutsi olisi silti kolaroinut, mutta jos se ei olisi vastannut siihen puheluun, jos mä olisin ollut kyydissä, ja mä olisin ottanut ne uutiset vastaan, olisiko mutsi huomannut sen peuran.

Mä tunsin itseni petturiksi ja mietin hetken, että mä voisin oikeasti vain lähteä. Mun pitäisi olla nyt Suomessa. Mun pitäisi olla mun perheen tukena. Ei mun kuulunut olla täällä huijaamassa itseäni ja tuhansia muita ihmisiä. Vein käden niskaani. Tää oli ihan toivotonta. Miksi mä edes olin täällä? Mitä virkaa mulla edes oli? Enhän mä ollut edes jätkä. Joten mitä hittoa mä tein miesten kisoissa. Koska jos mä olisin mennyt naisten kisoihin, mä olisin jäänyt jonnekin marginaaliin, enkä mä olisi saanut kokea tätä huumaa. Koska mä halusin kerrankin olla oikeasti jotain. Vaikka sitten väärällä pelinumerolla ja väärällä nimellä. Mä en olisi koskaan saavuttanut tätä kaikkea omana itsenäni.

Kun mä palasin takaisin sisälle, Mikke oli kääntynyt seuraamaan tapahtumia lattialla, ja mun kävi sitä oikeasti sääliksi. Jesse imutteli jonkun blondin kanssa, jolla näytti olevan enemmän persettä kuin älyä, vaikkei mulla ollutkaan varaa tuomita ihmisiä ulkonäön perusteella.

Mä retkahdin sohvalle. Sinne oli tullut monta vapaata paikkaa sillä aikaa, kun olin ollut ulkona. Suuri osa meidän jengistä oli ottanut nuoremmista mallia ja lähtenyt tanssimaan, vaikka mä olisinkin mieluusti jättänyt todistamatta Leksan tanssisooloa. Nojasin kevyesti reisiini hakien katseellani jotain apua siihen onttoon tunteeseen, joka jäyti mun sisintä. Musta tuntui siltä, että mun olisi pitänyt itkeä, mutta mä olin itkenyt ihan tarpeeksi. Mä en halunnut puhua kenenkään kanssa, mutta tiesin etten voinut niin vain kadotakaan paikalta. Koska mä halusin vakuuttaa kaikille kaiken olevan hyvin. Ei jätkät tunteillut. Mun piti edelleen pitää yllä rooliani, koska sen jälkeen mitä oli tapahtunut Miken kanssa, mä halusin varmistaa, ettei kukaan muu saisi vihiäkään mun salaisuudesta. Roy itki harvoin mun edessä. Sen takia se puhelu olikin hämmentänyt mua niin paljon. Pelottanut suorastaan koska mä en ollut tottunut sellaiseen.

"Kaikki okei?" Teme kysyi.

Kohautin olkapäitäni. Me oltiin sopivan etäisyyden päässä muista, joten uskalsin jopa vastata sille: "Mikke tietää. Jonka lisäksi mulla on tosi paska olo." Mä yritin parhaani mukaan peittää itkuisuuden äänestäni. Mun silmät varmaan punoitti, mutta toivoin valaistuksen pelastavan mut. Vilkaisin pöydälle meidän edessä ja kurotin sille laskettuun juomaan.

Temen katse seurasi, miten kittasin juoman yhdellä alas. "Joo mä huomaan sen. Toi oli muuten mun."

"Näytänkö mä siltä, että mä välitän?" Laskin lasin pöydälle kurottaen ottamaan Miken edessä olevan, mutta Teme tarrasi mun olkapäähän pakottaen mut pysymään paikallani. Yritin ensin riuhtaista itseni irti, mutta se vain tiukensi otettaan.

"Mikä sun on?" Teme kysyi pehmeästi kääntämättä katsettaan toisaalle, vaikka tanssilattialta kantautui riemastunut huuto, joka sai mut automaattisesti vilkaisemaan äänen suuntaan. Jesse makasi lattialla ja nauroi niin makeasti, etten ollut varmaan koskaan nähnyt sitä sellaisena. Blondi kumartui Jessen yläpuolelle suudellen sitä nopeasti suulle ja Miken katse olisi voinut tappaa. Vilkaisin uudestaan Temeen sen puhuessa mulle: "C'moon. Mä näen, että jokin vaivaa sua. Sä voit joko pitää sen sisälläsi tai kertoa mulle. Mä oon aika varma, että jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta."

"Mutta kun mä en halua puhua siitä."

"Juu et varmasti, mutta sä et voi paeta loputtomiin."

"Voinpas", mutisin. Temellä oli ehkä pointtinsa mutta samaan aikaan mua ärsytti se, että juuri Roy oli kehottanut mua puhumaan Temelle. Mä en halunnut olla broidille mieliksi.

"Hei mä haluan auttaa sua", Teme sanoi, kun mä kurotin Miken juomaan. Lasin omistaja oli niin keskittynyt tanssilattian tapahtumiin, ettei edes vilkaissut mua, kun nostin lasin huulilleni. "Oikeasti, Ro."

"Jos sä haluat auttaa mua, hae mulle uusi juoma." Mä en voinut katsoa siihen enää. "Mä haluan unohtaa, okei? Mä voin ajatella huomennakin."

Teme vei kätensä mun olkapäälle kääntäen mut katsomaan itseään, mutta mä tuijotin edelleen alas syliini. "Puhu mulle." Teme toi peukalonsa mun poskelle ja vaikka mä katsoin hermostuneena ympärilleni, se ei vetänyt kättään pois. Kun mä en sanonut mitään, se huokaisi lopulta itsekseen. "Okei, mä haen sulle juoman. Kelpaako tällainen?" Teme kohotti tyhjää lasia.

"Ihan mitä vaan." Mä peitin kasvot käsilläni sen lähtiessä. Mun puhelin soi mutta en vastannut siihen, koska mua ei huvittanut jutella broidin kanssa. Mä en halunnut jutella kenenkään kanssa, mutta niin kauan kuin mä vain olin yksin omien ajatuksieni kanssa, sitä enemmän mä mietin ja pyörittelin niitä ajatuksia mielessäni ympäri ja ympäri. Mä halusin vain unohtaa. Mä ajattelin, että jos mä joisin itseni sekaisin, muhun ei ehkä enää sattuisi niin paljon. Vaikka ei se ollut niin yksinkertaista, ei se koskaan ollut niin yksinkertaista. Teme ei tarjonnut juomaa mun käteen vaan laski sen pöydälle niin kuin olisi toivonut sen jäävänkin siihen, mutta mä tartuin lasiin hanakasti. Jos Roy pystyi unohtamaan kännäämällä, niin sitten pystyin mäkin. Mähän sitä paitsi esitin tässä koko ajan veljeäni.

"Oikeasti."

"Oikeasti", mä vahvistin.

Teme vei käden hiuksiinsa katsoen mua sen näköisenä kuin ei osaisi päättää pitäisikö sen vielä yrittää sanoa mulle jotain, mutta ilmeisesti se ei jaksanut vängätä ikuisuutta samasta asiasta. Se oli jo sanonut kaiken sanottavansa. Sanonut, että mun olisi vain parempi puhua sille. Ehkä olisi ollutkin, mutta mä en halunnut tehdä myönnytystä mun broidille enkä mä halunnut säälipisteitä. Mä halusin mieluummin vain käsitellä tällaiset asiat itsekseni ja sitten ehkä joskus sanoa jotain, sitten kun en enää purskahtaisi kyyneliin saman tien nostaessani asian esille. Se saattoi olla jo huomenna, mutta juuri nyt mua ei huvittanut pillittää tän yleisön edessä.

Heti kun sain juomani alas, Teme nousi seisomaan. "Okei, lähdetään hotellille. Mä en aio katsoa, kun sä juot koko baarin tyhjäksi. Jos sä haluat vetää pään täyteen, niin sä et tee sitä täällä vaan eristetyissä olosuhteissa hotellilla, koska jos satut muistamaan, sulla on jotain minkä me ei haluta paljastuvan koko maailmalle." Siinä oli perää, vaikka mä en sitä ääneen myöntänytkään. Teme sanoi jotain ohimennen Mikelle, joka kääntyi mun puoleen todeten, että sekin voisi mennä kysymään lähtisikö Jesse jo takaisin. Näytin sille kannustavasti peukkua, vaikka mun hymy ei ollutkaan vakuuttava.

/ No niin hei yllätys, uusi osa on jo täällä. Lyhyenä tosin mutta ehkä tää tästä. Kumpi on muuten parempi: pidempiä osia harvemmin vai lyhyitä osia useammin? En tiedä. Oman lukemisen pohjalta paras yhtälö olisi pitkiä osia usein, mutta no, aina ei saa haluamaansa.

Tässä on nyt vähän kaikki katastrofin merkit ilmassa: surua, alkoholia ja halu unohtaa (koska kolmiportainen luettelohan on toimiva retorinen keino). Seuraavassa parissa osassa sattuu ja tapahtuukin sitten vähän kaikenlaista. Kiitos teille kun luette vielä tätä tarinaa ja toivottavasti piditte tästäkin osasta. Seuraavaan kertaan! ♥