Ro[n]y[a] ─ Leijonat

31. luku

En mä sitä tietenkään ääneen myöntänyt, mutta oli vähän nuutunut olo siinä varusteita vaihtaessa. Nukkuisin hyvät päikkärit ennen peliä niin eiköhän se siitä, nyt me vasta treenattaisiin eikä edes niin pitkää aikaa, ettenkö mä muka pystyisi siihen.

En ollut jättänyt varmaan yksiäkään harjoituksia väliin. Olin aina siellä, minne käskettiin silloin kun käskettiin ja se oli mulle tärkeää. Kaiken muun ohella se oli mulle yksi tapa näyttää, että mä olen tosissani.

Hieroin silmiäni vielä voimakkaasti ennen jäälle siirtymistä. Kiekkoja oli jo jäällä niin paljon, että niitä sai vähän väistellä, nappasin oman lähtien kuljettamaan tuntumaa hakien sitä kohti päätyä. Mulla meni aina hetki saada luisteluni parhaimpaan.

Lämäsin maaliin olan takaa. Meni melkein tolppaan, muttei kumminkaan, yllätyin aina hieman siitä, että osuin.

En sanonut kellekään mitään, vaikka jotkut vaihtoi kuulumisia keskenään keskialueella. Jatkoin hämäyksillä. Toivoin Rogersin raahaavan itsensä jäälle pian, että pääsisin harjoittelemaan sen kanssa.

Siinä oli jotain erilaista olla vastakkain veskarin kanssa, siitä sai uudenlaista tunnelmaa ja totta kai musta oli aina hauska voittaa se. Sen lisäksi se oli tosi hyvä, ei se joukkueessa muuten olisi ollutkaan ja jos mä sain kiekon sen ohi, niin mun täytyi olla jo aika hyvässä vireessä.

Mun harjoitukset oli aina aika yksitotisia. Sen lisäksi, että me nyt jauhettiin paskaa Jamesin kanssa, kuittailtiin toisillemme ohi menevistä ja tolppaan kilahtelevista kiekoista, meillä oli vähän syvällisempiäkin, taktikoivia puheita ja me oltiin kyllä hyvä pari siinä mielessä.

James kuunteli mua, antoi arvoa mun mielipiteille, varsinkin tänään jostain syystä. Se oli vähän sen tyylinen ihminen, että hiljaisempi tuli helposti jyrätyksi oikein kunnolla. Onneksi mä en ollut hiljaisimmasta päästä.

Teme näytti vielä muakin väsyneemmältä. En voinut olla ajattelematta sopeutuisiko se sittenkään tähän joukkueeseen, koska vaikka se hyvä oli, niin sen luistelu ei ollut yhtä hyvää kuin monen muun, eikä se ollut koskaan ollut vahva puolustuspelissä. Sen pitäisi painaa aika kovaa pysyäkseen mukana. Toisaalta mulla oli itsellä hyvin samanlainen tilanne.

Mä luistelin hyvin, olin pienikokoisena ketterä, vaikka muuten mun koko olikin mun suurin heikkous. Mä ammuin osuakseni ja mulla oli koutsin mukaan silmää niin hyökkäys- kuin puolustuspelillekin. Toisin sanoen: ihan hyvä paketti, huonompikin voisi olla.

En mä sanonut olevani Temeä parempi, mutta kai mulla jotain sellaisiakin vahvuuksia oli, mitä sillä ei ollut. Esimerkiksi luistelu. James oli sanonut, että mä oon meistä paras. Olin hionutkin luisteluani oikein viimeisen päälle, joten tällä harjoittelumäärällä mun oli syytä ollakin paras.

Joten me oltiin ensimmäistä kertaa yhdessä jäällä sitten eilisen uutisten. Harjoituksien organisointi oli niin ja näin, mutta meidän kolmosta treenautettiin oikein olan takaa. Ja kuten mä olin aavistellut, mun ja Temen pelaaminen oli ennallaan. Ihan samalla tavalla kuin me joskus oli pelattu hyvin yhteen MM-kisoissa, meillä oli vahva luotto toisiimme yhä edelleen.

Mä tiesin missä se oli hyvä, mä tiesin missä se oli heikompi. Ei mun tarvinnut kysyä sitä tai ottaa siitä selvää vasta tässä vaiheessa, vaan mä ihan rehellisesti sanottuna tunsin sen. Liiankin hyvin.

Siltä se musta meinaan tuntui - että tuli liikaa liian lyhyessä ajassa. Meidän yhteistyöstä syntyi maali enkä mä edes pitänyt sitä ihmeellisenä. Se oli ennalta-arvattavaa, odotettavissa. Se oli helppo maali. Helpompi kuin mitä todellisessa ottelussa tulisi olemaan ja se oli eka ja viimeinen maali, joka me tehtiin Rogersin vartioimaan häkkiin ennen kuin illan varsinainen maalivahti asettui pommitettavaksi.