Ro[n]y[a] ─ Leijonat

13. luku

Me hävittiin siitäkin huolimatta, että meidän välit oli pelin alkaessa ihan okei, eikä ketään huvittanut luonnollisesti lähteä juhlimaan. Jesse uhkasi kännätä koko yön masennukseensa. Mikke suhtautui tähän suunnitelmaan alusta alkaen kielteisesti. "Sitten mä vaan suosiolla puran vitutuksen naisiin." Ei sillä, että Mikke olisi pitänyt yhtään enemmän tästä vaihtoehdosta, mutta se ei sanonut sitä ääneen, tuijotti vain alas kenkiinsä ja oli mun vuoro alkaa miettiä, oliko niiden kahden välillä jotain. Ei sillä, että se olisi kuulunut mulle.

Mä istuin koomassa omalla paikallani puolet siitä ajasta, kun muut riisuivat pelivaatteitaan. Mä olin jo niin tottunut paljaaseen ihoon siinä vaiheessa, etten edes huomannut olevani viimeisenä menossa suihkuun. Teme sanoi menevänsä jo muiden kanssa hotellille, kysyi pärjäänkö mä ja mä vannoin selviäväni ihan itse ja että ne voisi jo mennä, tänään oli ollut rankka ilta ja olisi epäreilua vaatia muita odottamaan mua. Teme katsoi mua sen näköisenä, että voisi uhrautua jäämään mun seurakseni, mutta mä tiesin muiden tarvitsevan sitä enemmän.

Heti kun ovi sulkeutui, painuin suihkuun. Kun ketään ei ollut vielä kymmenen minuutin kuluttuakaan kuulunut takaisin, päätin hipsiä takaisin pukuhuoneen puolelle pukemaan arkivaatteet päälleni. Pidin mahdollisimman vaikeasti pyyhettä päälläni hakiessani oikeita vaatteita käsiini. Olin niin ajatuksissani, että kun ovi yhtäkkiä aukesi, nostin vain shokissa katseeni ylös ja jähmetyin paikalleni pitkäksi ajaksi vain niin, käsi niskassa, hiukset osin silmille valahtaneina ja yhä edelleen pelkkä pyyhe ympärilläni. Tulija vilkaisi mua nopeasti, huitaisi sitten kädellään ilmaa mun avatessa suuni puolustukseksi.

"Älä mun takia."

Kurtistin kulmiani. Mitä helvettiä?

Mikke näki velvollisuudekseen perustella, mutta ennen kuin se sanoi mitään muuta, se istui alas ottaen puhelimen käteensä, katsoi alas näyttöön selaten jotain listaa tihentyvällä vauhdilla. Kun se vihdoin pääsi listan päähän, se painoi näyttöä kahdesti ja nosti puhelimen korvalleen. Se kelle se ikinä soittikaan, ei vastannut, mutta se ei reagoinut siihen mitenkään selvästi. Vähän niin kuin ei olisi halunnutkaan puhua kyseisen ihmisen kanssa. Mä mietin oliko sillä edelleen tyttöystävä Suomessa.

"Mä oon tiennyt jo aika kauan, ettet sä ole se kuka väität olevasi", Mikke aloitti nostamatta edelleenkään katsettaan puhelimesta. Sen sormet kävivät näytöllä niin nopeasti, että arvelin sen kirjoittavan viestiä, ehkä juuri sille kelle oli soittanut. "En mä heti kyllä osannut ajatella, että sä olisit tyttö, mutta nyt kun sitä miettii, se on ihan järkeenkäypää."

"Mutta sä et yllättynyt yhtään äsken", mutisin vähän hämmentyneenä.

"No mulla oli omat epäilykset. En mä kyllä uskonut niiden olevan totta." Kun mä katsoin sitä vähän kysyvänä, se kohautti olkapäitään. "No ei täällä usein näy jätkiksi pukeutuvia naisia."

Istuin harkiten alas. Mulla oli edelleen pelkkä pyyhe ympärillä, mutta en edes tiedostanut sitä. Heti lähetettyään viestin Mikke kääntyi suoraan mun puoleen katsellen mua nyt kiinnostuneena, tutkiskelevana. Mä näin, että se halusi selvästi kysyä multa jotain. "Okei, mä tiedän susta nyt paljon pahempaakin, joten voitko sä nyt vihdoin paljastaa mitä sun ja Temen välillä on? Ja mä en ole raportoimassa tätä suoraan Jesselle, jos sä sitä pelkäät."

Suoristin selkäni katsoen kiusaantuneena kattoon. Mä en vain itsekään tiennyt mitä mun olisi pitänyt siihen vastata. Mä olin ihan yhtä pimennossa kuin sekin. Meidän välillä oli huonekaverisuhde. Jääkiekkovelisuhde. Ilman veli-osuutta. "En mä tiedä."

"Sä voit kertoa mulle ihan mitä vaan-"

"Eikun mä en oikeesti tiedä mitä meidän välillä on!"

Mikke näytti, jos mahdollista, vielä kiinnostuneemmalta. "No mitä sä ajattelet siitä?"

Miten niin mitä mä ajattelin siitä? Se oli raivostuttava, toisinaan. Se oli parasta mitä mun elämässä oli, toisinaan. Se sai mut hermoromahduksen partaalle. Mä halusin sen. Mutta miten paljon mä halusin sen, millä tasolla mä halusin sen, en mä sitä tiennyt ja musta alkoi tuntua, että juuri se oli tässä se avainkysymys: mikä riitti mulle ja kuinka paljon mun oli mahdollista saada. "Että mun olisi varmaan paljon helpompi olla ilman sitä." Koska se sai mun ajatukset herpaantumaan. Jos sille sattui jäällä jotain, mä en piitannut enää jääkiekosta, vaikka sen takia me oltiin siellä. Mikä tärkeintä, jos sitä ei olisi, mun ei tarvitsisi kysyä itseltäni mitään näistä kysymyksistä. Elämä ilman sitä olisi niin paljon helpompaa. Mutta halusinko mä sitten helpon elämän? Sitä mä en kysynyt ääneen, vaikka Mikke katsoi mua niin kuin olisi halunnut vastauksen juuri siihen nimenomaiseen kysymykseen tai johonkin sen variaatioon. "Että mä välitän siitä ihan liikaa." Kohautin avuttomasti olkapäitäni. "Että mä haluan siltä liikaa."

"Mikä sitten on liikaa?"

Mä en halunnut vastata siihen, joten mun ainut vaihtoehto oli iskeä takaisin sen omilla aseilla: "Mä oon vastaillut tarpeeksi sun kysymyksiin. Mitä sun ja Jessen välillä on?"

Mikke tuijotti mua jonkin aikaa vain hiljaa, katsoi sitten alas syliinsä, enkä mä uskonut hetkeäkään, että se oikeasti vastaisi mulle. Kun se sitten esitti mulle vastakysymyksen, se kertoi mulle tietämättään paljon enemmän kuin olisi vastaamalla kertonut: "Pidätkö sä siitä?"

"Pidän", vastasin niin rehellisesti kuin pystyin. Ainut vain, että Teme eli jääkiekolle. Mä taas rakastin lätkää, se oli aina ollut kaikki mitä mä halusin elämältä. Teme sai mun harkintakyvyn katoamaan, eikä se ollut hyvä juttu kummankaan meidän kannalta.

"No sitten mikään ei taida olla liikaa." Mikke käänsi yhtä aikaa mun kanssa katseensa puhelimeeni, joka soitti sitä soittoääntä, jonka olin pistänyt Temelle. Mitä se halusi? Teme soitti hyvin harvoin mulle. Mä annoin vain puhelimen soida ja kun se lakkasi, nousin seisomaan kävellen puhelimen luo niin kuin mulla olisi kestänyt näin kauan saada itseni liikkeelle. Teme se oli, kyllä mä olin sen tiennytkin. Tekstasin sille vastaukseksi, että soitan kohta. Vastauksena tuli lyhyt ok ja sen jälkeen se poistui paikalta. Mä harkitsin tekeväni samoin, mutta Mikke istui siinä sen näköisenä kuin ei aikoisi koskaan nousta siitä penkistä.

"Mun pitäisi..." aloitin vähän vaivaantuneena huitaisten vaatteideni puoleen ja se nyökkäsi.

"Joo, mä taidan tästä mennäkin." Mä en tiedä oliko se hakenut täältä mitään vai oliko se tullut vain käydäkseen tän keskustelun mun kanssa. Mikke pysähtyi ovelle jääden hetkeksi katsomaan, kun mä keräsin vaatteitani valmiiksi kasaksi. "Me päätettiin sittenkin mennä porukalla ottamaan pari tuoppia. Säkin olet tervetullut. Sitä mä tulin alun perin kertomaan. Sitä toi Temekin varmaan sulle soitti." Mä en tiennyt mistä se oli arvannut Temen soittaneen mulle, mutta se tapa miten se hymyili mulle, sai munkin suupielen kaartumaan. "Oothan sä tulossa?"

"No enhän mä jättäisi sitä väliin. Nähdään siellä?"

"Joo." Mikke näytti hetken siltä kuin voisi sanoa vielä jotain. "Tiiätkö, sä pelaat tosi hyvin. Jos totta puhutaan, sä saatat olla pikkasen parempi kuin veljesi. Mut älä kerro Roylle et mä sanoin noin."

Naurahdin vaisusti. "En kerro." Otin vaatteet kainalooni valmiina palaamaan suihkutilan puolelle. "Sun kannattaisi puhua Jessen kanssa." Mä tiesin sen tajuavan mitä tarkoitin, mutta se huitaisi vain kädellään ilmaa jättäen mut yksin. Mä ymmärsin, etten tainnutkaan olla ainoa, joka pelkäsi torjutuksi tulemista.

/ Suuri kiitos jokaisesta kommentista ♥ Tekstitaito ja kuuntelu ovat takana päin. Penkkaritkin menivät eilen (tajuttoman ihana päivä!) ja lukuloma alkoi. Totesin, että nyt on oiva hetki lisätä vielä pieni jatko-osa ennen kuin syvennyn oppikirjoihin muutamaksi viikoksi. Musta oli mukavaa nostaa Mikkeä tässä osassa enemmän esille, jonka lisäksi Mikke/Jesse on oma salainen shippini. ;) Toivottavasti jaksatte taas heittää mua parilla kommentilla. Pitäkää huolta itsestänne, näkyillään!