Ro[n]y[a] ─ Leijonat

12. luku

Jesseä kiinnosti.

Sitä kiinnosti niin vitun paljon miksi me ei vilkuiltu toisiamme siihen tapaan, miten meillä oli kuulemma yleensä tapana vilkuilla toisiamme. Muka vaivihkaa ja salaa vaikka todellisuudessa koko joukkue näki saman kuin Jessekin. Se varmaan toivoi voivansa tällä tavalla ärsyttää mua tarpeeksi saadakseen aikaan jonkin reaktion, mutta heti kun se jakoi havaintonsa ääneen, mä aloin päinvastoin uudella innolla valmistautua tulevaan otteluun.

Mutta Jesseä kiinnosti edelleen ja me kaikki tiedettiin kokemuksesta, että kun se sai päähänsä jotain, se ei ihan heti ollut luovuttamassa, vaan se jankkasi ja jankkasi niin pitkään, että sai vastauksen, joka tyydytti sitä.

"Johtuuko tää siitä eilisestä?" Jesse kysyi nyt suoraan multa, koska se ei saanut enää mitään kontaktia itseään vastapäätä istuvaan kaveriinsa.

"Juu toki", sanoin kun en jaksanut sen tungettelua enää. Jesse ei uskonut. Se katsoi nyt vuorostaan Temeen ja sitten taas muhun. Kysyi pitääkö sen pistää pystyyn uusi veto, että se saa meidät puhumaan toisilleen. Vaikka me kumpikin tiedettiin, että mitä tuli aiempiin vetoihin, pullonpyörityksiin ja kaikkeen muuhunkin, me ei niissä paljoa puhuttu. Mutta ei se kai ollut varsinaisesti Jessen pointti ollutkaan.

Jalonen huomasi saman kuin kaikki muutkin. Se katsoi ensin meitä kumpaakin ja kun mä kohtasin sen katseen ensimmäisenä, se tarttui siihen ainoaan toivonrippeeseen saada asiat järjestykseen. "Roy, mitä täällä on tapahtunut?" Laskin katseeni alas lattiaan, tajusin tuijottavani sitä samaa tahraa lattiassa kuin sinä yhtenä toisena peli-iltana. Vielä naurettavampaa kuin se, että mä olin mennyt mokaamaan kaiken, oli se, ettei siivoojat vieläkään olleet tehneet sille mitään.

"Teemu?" Jalonen yritti sitten, mutta Jesse puuttui keskusteluun: "Mä oon jo yrittänyt kaikkea. Ei ne puhu."

"Joo, mä huomaan sen", Jalonen sanoi mietteliäästi. "Roy." Se vihelsi lyhyesti napsauttaen sormiaan, ja mä nousin kuuliaisesti ylös penkistä, seurasin sitä käytävään, jossa valmentaja risti kätensä yrittäen tavoittaa mun katsekontaktin, mutta siinä epäonnistuttuaan antoi periksi ja päätti yrittää pelkkää puhetta. "Mitä teidän kahden välillä on tapahtunut?"

"Ei mitään", yritin, mutta se keskeytti mut heti alkuunsa: "Näenhän mä nyt, ettei kaikki ole okei. Onko tää taas joku veto?"

"Ei ole." Ei ole, vaan ihan mun omaa hölmöilyä.

"No mitä se sitten on? Tekikö Teemu sulle jotain?"

"Mitä? Ei!" vastasin järkyttyneenä. "Mitä se nyt olisi tehnyt?"

Jalonen puisteli päätään. "Totta. Mä vain... te juotte aina välillä vähän liikaa, joten", se huitoi toisella kädellään ilmaa ja antoi sitten periksi, "okei, mitä se sitten on? Te kumminkin riitelitte?"

"Ei me varsinaisesti riidelty." Purin huultani. "Mä en sano sulle enää mitään tästä, okei?"

"Ei okei", Jalonen sanoi lyhyesti. "Mä en aio katsella sitä, miten te menette tuollaisina jäälle."

"No anna meidän sitten selvittää itse omat sotkumme."

Jalonen näytti kokevan jonkun ahaa-elämyksen. "Sitäkö se on", se kysyi kysymättä multa varsinaisesti mitään, "teillä on jotain meneillään."

"No ei ole." Mitä nyt nukuttiin samassa sängyssä, käytiin yhtä aikaa suihkussa – kahdesti. Ei meillä oikeasti mitään ole, mä vain en osaa arvostaa sen kaveruutta riittävästi, jotta osaisin olla pilaamatta sitä. Vielä ennen tätä keskustelua mä en ollut edes osannut katua sitä mitä olin tehnyt. Mä olin tiennyt sen pilanneen tän ottelun, mutta en mä ollut sitä silti katunut. Nyt mä vasta tajusin, miten idiootti mä olin ollut. Teme oli mun kaveri. Ei kaveria mennä tosta noin vain suutelemaan. Mä olin mennyt pilaamaan kaiken.