Epätäydellisesti Täydellinen

Ensimmäinen luku

Hiljainen nauru karkasi huulieni välistä kun katsoin parhaan ystäväni suihkuttavan spraymaalilla koulumme seinään.

"Ethän sinä edes osaa!" Veljeni, Andrés, pudisteli päätään.

Sierra mulkaisi häntä keskittyneiden ilmeidensä välistä, ja se antoi minulle lisää aihetta nauraa. Painoin käteni suulleni, kun näin Andrésin vihreiden silmien kääntyvän vilkaisemaan minua varoittavasti katulamppujen himmeässä valossa.

"Valmista tuli!", Sierra ilmoitti ylpeällä äänellä, ja minä kikatin niin että vatsaan sattui, kädet suullani ääntä vaimentamassa.

"Se, se on... upea", sain sanottua hyvin epänaisellisesti naurujeni välistä.

Sierra heitti alaselkään ulottuvat mustat hiuksensa olkapäidensä yli ja virnisti.

"Tiedän. Rehtori tulee olemaan vaikuttunut", häntäkin alkoi naurattaa, ja Andrés pyöräytti silmiään kun hihittelimme kilpaa kämmeniimme.

"Noniin, nyt mennään", Andrés hoputti naputtaen maata tennarin kärjellään. 

"Joo joo, äiti", vastasin, ja tällä kertaa oli minun vuoroni pyöritellä silmiäni.

Sierra mutisi jotain siihen suuntaan, kuin "ilonpilaaja", mutta Andrés oli jo jatkamassa matkaa koulun seinän viertä pitkin. Kiiruhdin perään kiharapilvi hulmuten, kunnes Sierra yhtäkkiä teki äkkipysähdyksen edessäni.
Olin vähällä törmätä hänen selkäänsä, ja älähdin hiljaa.

"Spraymaalit jäivät", Sierra ilmoitti, ja kuulin veljeni huokaavan hänen edeltään.

"Te voitte hakea ne, minä menen jo portille", Andrés sanoi, ja Sierra nyökytti tarttuen minua ranteesta. Juoksimme hiljaa takaisin seinän luo, ja Sierra alkoi kerätä purkkeja takaisin muovipussiin.

Silloin, aivan takaamme, meitä kohti syttyi kirkas valo. Jähmetyin paikoilleni, ja silmäni peilasivat Sierran hätääntynyttä katsetta.

"Juokse!" Kuulin hänen kiljaisevan, ja tunsin jalkojeni alkavan liikkua. Sierra pinkoi edelläni, ja adrenaliini puski lävitseni kun yritin pysyä hänen kannoillaan.

"Seis! Pysähtykää, täällä on poliisi!"

Emme me tietenkään pysähtyneet, kukapa muka olisi?

Sierra oli jo portilla, ja kiipeämässä sen yli. Kuulin Andrésin hoputuksen, kun asetin jalkani aidalle ja lähdin kipuamaan ylöspäin. Sain naarmuja käteeni terävistä rautalanganpätkistä, jotka sojottivat aidasta, mutta tuskin huomasin sitä.

Kuulin takaani nopeasti läheneviä askeleita takaani, ja edessäni Sierra keinautti itsensä toiselle puolelle. Maahan oli varmaan kolmen metrin pudotus, mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.
Sain kädelläni kiinni portin korkeimmasta kohdasta, ja olin heittämässä jalkojani sen yli, kun jokin pysäytti minut.

Kengännauhani olivat takertuneet yhteen paksuun piikkilanganpätkään, ja ne olivat tiukasti jumissa. Pakokauhu valtasi minut, kun sama kirkas valo melkein sokaisi minut.

"Menkää, kyllä minä pärjään!", huusin Sierralle ja Andrésille repien jalkaani raivokkaasti irti.

Näin Sierran epätoivoisen katseen metsän reunalta ja samaan aikaan tunsin jalassani tiukan otteen.

"Nuori neiti, kehottaisin sinua tulemaan alas, niin kaikki sujuu helpommin."

Ihan kuin minä muka haluaisin tehdä työstänne helpompaa!

Puristin silmäni kiinni, toivoen herääväni omasta sängystäni, ja kaikki tämä olisi vain unta.
Niin ei tapahtunut, mutta kun avasin silmäni, onnekseni näin Andrésin ja Sierran kadonneen.

"En minä pääse alas, oletko sokea?" Sihahdin yhteen puristettujen hampaitteni välitse.

Poliisi ei vastannut, mutta pian tunsin paineen nilkassani häviävän, ja tajusin, että nyt minulla oli kenkä enää toisessa jalassa.

Kiipesin alas, ja tasapainottelin poliisin otteessa yhden kengän varassa. Tuijotin itsepäisesti jalkojani, vielä silloinkin, kun poliisi veti käteni selkäni taakse ja lukitsi ne yhteen käsiraudoilla.

"Minun täytyy soittaa äidillesi", poliisi ilmoitti virallisella äänellä.

"Minun äitini on kuollut." Töksäytin katse vieläkin yksikenkäisissä jaloissani.

"Anteeksi, en tien-", poliisi aloitti, mutta minä keskeytin hänet:

"Miksi pyydät anteeksi, eihän se sinun vikasi ollut. Hän kuoli autokolarissa, yhdeksän vuotta sitten."

Hyvin menee Amber. Tämä poliisihan on juuri oikea henkilö jolle avautua äitisi kuolemasta. Seuraavaksi voisitkin kertoa vaikka tilinumerosi.

Pian poliisi sai taas virkaäänensä takaisin.

"No, sitten soitan isällesi", hän jatkoi ja minä nielaisin.

"Ei meillä ole isää. Tai no on, mutta emme ole yhteyksissä." Olin huomaamattani käyttänyt monikkoa puhuessani. Onneksi poliisi ei näyttänyt huomaavan.

"Kuka sitten on huoltajasi?", hän kysyi, samalla kun alkoi työntää minua ilmeisesti kohti poliisiautoa.

"Tätini. Hailey O'Connor."

Poliisi ei vastannut, mutta oletin hänen kuitenkin pistäneen nimen mieleensä.

Pian saavuimme poliisiauton luo.
En odottanut poliisin olevan hellävarainen hänen työntäessä minut sisään autoon, mutta olin vähällä lyödä pääni auton kattoon!

Matkalla kohti poliisiasemaa ajatukseni pyörivät vain täti-Haileyssa. Hän tulisi olemaan niin pettynyt.

Ja entäpä Andrés? Minä puolustaisin häntä niin pitkään kuin mahdollista. Jos täti saa kuulla että myös Andrés on ollut mukana näissä jutuissa, en tiedä mitä hän tekisi.

Sierra kyllä selviäisi, hän selviää aina kiperistä tilanteista.

Nyt täytyisi huolehtia vain miten minä tulen selviämään.

•

Kiitos, kun luit!
Votee ja kommentoi, se oikeesti motivoi jatkamaan. Älä ole hiljainen lukia! <3