Epätäydellisesti Täydellinen

Neljäskymmenestoinen luku

Istuin ambulanssin kyydissä Haileyn vieressä, ja katsoin kuumeissani kun hoitajat kaksi hoitajaa pyöri hänen ympärillään ja hoitivat häntä parhaansa mukaan. Olin pysynyt hiljaa sen jälkeen, kun olin astunut ambulanssiin, mutta kieleni päällä oli koko ajan kysymys, jota en ollut vielä uskaltanut esittää.

"Selviääkö hän?" Kysyin lopulta varovasti toiselta hoitajista, joka ei ollut juuri sillä hetkellä kumartuneena tädin ylle.

Hoitaja kääntyi katsomaan minua, luultavasti hämmästyneenä kun puhuin vaikkei minua puhuteltu.
Odotin vastausta huultani purren.

"Kyllä, hän selviää." Hoitaja hymyili rauhoittavasti.

Henkäisin helpotuksesta, ja tällä kertaa se ei tullut ulos tärisevänä.

Kaikki on kunnossa. Kaikki järjestyy. Hailey selviää.

"Hän kerkesi kyllä menettää jo paljon verta, mutta kerkesimme ajoissa paikalle", hoitaja jatkoi ja suljin silmäni helpottuneena.

Silloin tajusin, että Andrésilla ei ollut vielä mitään tietoa tapahtuneesta, ja kaivoin puhelimeni taskustani niin nopeasti että meinasin tiputtaa sen.

Pitelin puhelinta korvallani, ja odotin kuumeisesti että veljeni vastaisi.

"Amber?" Andrésin ääni kuului linjan toisesta päästä. Henkäisin syvään, kiitollisena että hän oli vastannut.

"Andrés, täti löi päänsä ja olemme nyt ambulanssissa matkalla sairaalaan. Ole kiltti ja tule niin pian kuin pääset, selitän sitten paremmin", kerroin nopeasti ja hetken Andrés ei vastannut mitään, luultavasti yrittäen ymmärtää kaikkea juuri sanomaani.

"Selvä, tulen heti", hän kuitenkin vastasi lopulta, ääni kireänä.

Puhelu loppui, ja työnsin puhelimeni takaisin taskuuni. Hoitajat olivat tarkistaneet myös minut, mutta olin aivan kunnossa lukuunottamatta muutamia mustelmia käsivarsissa, jotka kuitenkin häviäisivät nopeasti.

Kun olin ambulanssiin astuttuani vastannut kaikkiin kysymyksiin ja selittänyt tapahtuneen pyynnöstä, myös poliisille oli ilmoitettu. Isä oli lähtenyt ulos talosta nähdessään tädin kaatuvan, ja nyt poliisit olivat hänen perässään. Tiesin kuitenkin, ettei hän voisi ehtiä kauas jalan, joten en huolehtinut siitä kamalasti. Meillä olisi tarpeeksi todisteita saada isä takaisin vankilaan, toivottavasti paljon pitemmäksi aikaa kuin aiemmin.

~-~-~-~-~-~

Istuin sairaalassa Haileyn pedin vieressä. Hän oli herännyt aiemmin, mutta lääkäri oli antanut hänelle hieman unilääkettä, sillä hän oli sanonut että olisi parasta jos Hailey nyt lepäisi. Hänellä oli valkoinen side päänsä ympärillä, ja hän näytti levoliaalta maatessaan siinä sairaalan pedillä.

Silloin huoneen ovi lensi auki, ja sisään marssi Andrés. Ensitöikseen hän kumartui tädin ylle, ja etsi hänestä haavoja. Kun hän huomasi, että kaikesta oli pidetty huolta, hän kääntyi minun puoleeni.

Andrés kiersi ympärini ja näytti tutkivan myös olinko minä haavoittunut millään lailla.

"Oletko kunnossa? Mitä tapahtui? Miksi sinulla on verta käsissäsi?" Andrés kyseli silmät täynnä huolta, ja en voinut estää pientä hymyä hiipimästä kasvoilleni. Olin ollut typerä ajatellessani, ettei Andrés enää välittänyt minusta. Olin hänen siskonsa, eikä mitkään riidat tulisi koskaan muuttamaan sitä.

"Älä huoli, ei se ole minun vertani. Olen ihan kunnossa", sanoin rauhoittelevasti. Vihdoin Andrés pysähtyi ja rauhoittui, ja hän katsoi nyt minua silmiin.

"Amber, olen niin pahoillani. En tiedä mikä meihin on mennyt, emme ole koskaan olleet näin kaukaisia toisistamme", Andrés sanoi hiljaa, ja tarttui minua kädestä. Vedin syvään henkeä, ja tuntui kuin olisin voinut taas itkeä, mutta tällä kertaa helpotuksen kyyneleitä.

"Minäkin olen pahoillani. Ja tiedän, olimme aina niin läheisiä, mutta sitten isä tuli takaisin ja kaikki lähti taas alamäkeen", vastasin ja puristin veljeni kättä lempeästi. Silloin Andrés kumartui eteenpäin ja veti minut halaukseen. Painoin pääni hänen olalleen ja suljin silmäni. Kun lopulta erkanimme, Andrésin silmät käväisivät taas tädissä.

"Mitä oikein tapahtui?" Hän lopulta kysyi hiljaa.

Vilkaisin itsekin tätiä, kunnes aloin selittämään tapahtumia Andrésille.

~-~-~-~-~-~

Olin melkein nukahtanut tuolille tädin sängyn viereen. Oli mennyt päivä hänen kaatumisestaan, ja hänelle oli laitettu tikit päähän. Täti pääsisi kotiin jo huomenna, sillä lääkäri ei nähnyt syytä miksi pitää häntä sairaalassa enää kauemmin kun hänen olotilansa oli vakaa.

Muitakin hyviä uutisia oli Haileyn kotiinpääsyn lisäksi tullut, nimittäin isä oli saatu kiinni. Andrés oli käynyt poliisiasemalla todistamassa tapahtumia, ja pian myös minä ja Hailey mentäisiin. Mutta tiesin, että oli varmaa että isä joutuisi takaisin vankilaan ja toivottavasti ei pääsisi ikinä pois.

Hätkädin hereille kun puhelimeni soi, ja Hailey kääntyi katsomaan minua uteliaana.

Vastasin hieroen toisella kädelläni silmiäni.

"Amber, Andrés kertoi kaiken tapahtuneen", Sierran ääni puhui, eikä hän edes tervehtinyt.

Silmäni suurenivat, kun kuulin parhaan ystäväni äänen.

"Hei, Sierra. Minä-", aloitin, mutta Sierra keskeytti minut.

"Minä kuulin jo kaiken Andrésilta! Amber, en voi uskoa mitä olet käynyt läpi, enkä minä ole huomannut mitään! Olen aivan kamala ystävä, ethän vihaa minua?" Sierra aneli, ja räpyttelin silmiäni hämmentyneenä.

"En tietenkään vihaa sinua... mutta etkö sinä ihan vasta vihannut... minua?" Kysyin hämmentyneenä.

"Voi, olen jo unohtanut sen! Millään muulla ei ole väliä, kuin sillä että sinä olet kunnossa", Sierra vastasi, ja jos tilanne olisi ollut toinen olisin nauranut Sierran nopeille mielenmuutoksille.

"Ja ainiin, soitin myös Jacksonille ja hän on matkalla sinne sairaalaan", Sierra ilmoitti vielä, ja suuni putosi auki.

"Mit...?", aloitin, mutta Sierra oli jo lopettanut puhelun.

Laskin puhelimeni pöydälle tädin sängyn vierelle, ja täti kohotti kulmiansa.

"Minun täytyy mennä Jacksonia vastaan", ilmoitin nopeasti, ja ennen kuin täti ehtisi reagoida nousin ylös ja pakenin ulos huoneesta.

•

Kiitos kun luit tän tosi lyhyen luvun, anteeks siitä! Ens luku on viimenen :(

Yritän kirjottaa sen nopeesti valmiiksi, pysykää kärsivällisinä <3