Epätäydellisesti Täydellinen

Kuudes luku

"Hei, älä nyt leikistä suutu, minähän vain vähän kiusasin."

Maanitteleva ääni kutsui takaani, mutta pidin katseeni tiukasti edessäpäin ja jatkoin marssimistani.

"Se näytti kyllä ihan tavalliselta lyijykynältä, eihän se mikään perhekalleus ollut?"

En voinut pidätellä hymyäni, ja en tiedä miten takanani kulkeva poika sen huomasi, mutta hän tarttui käsivarteeni pakottaen minut pysähtymään.

"Osaathan sinä hymyilläkkin. Minä kun luulin että ainoa ilmeesi oli ne siristetyt silmät ja mutristettu suu", Jackson sanoi, ja hymyni hyytyi muistaessani kenelle olin puhumassa. Tai kuka oli puhumassa minulle...

"Minulla ei ole koko päivää aikaa puida sitä lyijykynää, voit pitää sen kunhan jätät minut nyt rauhaan", vastasin, silmiäni pyöräyttäen ja kiskaisten käteni irti pojan otteesta. Mutta minun tuurillani onnistuin heilauttamaan samalla reppuni kyljelleni, ja en voinut estää pientä äännähdystä karkaamasta suustani.

Tälläkertaa oli Jacksonin kulmien vuoro kurtistua.

"Mitä sinulla on kyljessä?", hän kysyi.

Tunsin veren kerääntyvän poskiini, kun nostin reppuni uudelleen tuetun kylkeni peitoksi.

"Vain pieni murtuma, ei mitään vakavaa. Miten se muutenkaan sinulle kuuluu?", vastasin ja purin huultani estääkseni sitä tärisemästä kun muistot iskeytyivät mieleeni.

Jackson katseli minua hiukan mittailevasti, ja hänen silmissään välähti jotain, mutta en ollut varma mitä.

"Ei se ihan pieneltä näytä. Ihan oikeasti, mitä tapahtui?"

Astuin askeleen taaksepäin. En kaivannut muistutusta tapahtuneesta, varsinkaan nyt. Tämä on uusi koulu, missä kenenkään ei tarvitse tietää tapahtuneesta eikä tuntea sääliä minua kohtaan.

Ja juuri silloin, kuin pyynnöstä, Elijah saapui paikalle. Tunsin helpotuksen pyyhkäisevän ylitseni, mutta kerkesin silti huomata pienen pettymyksen Jacksonin olemuksessa, kun hän ei saanutkaan kuulla tarinaani.

Valitettavasti joudut pettymään vielä useasti uudelleen, ajattelin pitää menneisyyteni salassa.

"Heti kun palaat kouluun niin ensimmäisenä löydän sinut ahdistelemasta tyttöjä, pitihän se arvata", Elijah sanoi virnistellen Jacksonia ärsyttääkseen.

"En minä mitään ahdistele", Jackson tuhahti, ja Elijah kääntyi iskemään minulle silmää.

"Et varmasti."

Tunsin hymyn nousevan huulilleni, mutta en siltikään tuntenut oloani vielä täysin rauhalliseksi. En luottanut, etteikö Jackson jatkaisi uteluaan vielä parhaan kaverinsa ilmaannuttua paikalle.

"Kuule Jacks, etsin sinut kohta, minun täytyy puhua Amberille kahdenkesken", Elijah yhtäkkiä ilmoitti, ja räpyttelin silmiäni hämmentyneenä. Mistä ihmeestä hän haluaisi puhua kanssani?

Jackson kohautti harteitaan, ja jatkoi matkaa koulun käytävällä. Ihmiset näyttivät väistyvän hänen tieltään, aivan kuin hän olisi joku kuninkaallinen. Pyöräytin silmiäni, kunnes käännyin taas Elijahksen puoleen.

"Halusit puhua jostain?" Kohotin kulmiani.

"Pyyhi tuo vakava ilme kasvoiltasi, ajattelin vain kutsua sinut yksiin juhliin."

Silloin kulmani todella kohosivat. Ei sillä, etteikö minua aiemmin olisi kutsuttu juhliin, mutta Elijah vaikutti sellaiselta koulun kunkulta, joka ei ollut kiinnostunut minun kaltaisistani tavallisista tytöistä.