Epätäydellisesti Täydellinen

Kuudestoista luku

Ajamme hiljalleen eteenpäin moottoriteitä, joilla siihenaikaan päivästä ei ollut kamalammin ruuhkaa. Pian käännymme yhdestä risteyksestä pienemmälle tielle, ja siitä vähän matkan päästä ilmeisesti Jacksonin kotikadulle. En ollut hämmästynyt, kun näin alueella olevan paljon suuria omakotitaloja, sellaisessa minä olin Jacksonin olettaneenkin asuvan.

Talot olivat samankaltaisia kuin Filipen talo oli ollut, ja tienookin oli samankaltaista, joten oletin hänen asuvan jossain lähettyvillä. En tiennyt, mitkä minun ajatukseni tytöstä olivat. Hän vaikutti jotenkin epäaidolta, mutta kukapa minä olin tuomitsemaan kun hädintuskin tunsin hänet.

Olin niin uponnut ajatuksiini, että kun käännyimme suuren talon pihalle, ja auto pysähtyi, hätkädin hiukan. Jackson vilkaisi minua, ja virnistin vähän hämilläni. Hän nousi ylös autosta ja kiiruhdin nopeasti itsekin ulos. Ulkona sain paremman kuvan talosta, ja huomasin vilaukselta, että sen takapihalla oli uima-allas kuten Filipenkin pihalla oli ollut. Jacksonin talo näytti kuitenkin jotenkin kotoisammalta kuin Filipen.

Selvä, nyt lopetan heidän talojensa vertailun.

Pyyhkäisin kiharoitani korvani taakse, ja huomasin silloin että Jackson katseli minua vähän matkan päästä. En osannut tulkita hänen katsettaan, mutta silti tunsin punan kohoavan poskilleni.

"No, mennäänkö?" Kysyin peitelläkseni punastumistani, mutta näin silti pojan hymyilevän tietävästi.

"Näytät söpöltä, kun punastut", Jackson yhtäkkiä sanoi, ja se ei auttanut tilannetta yhtään. Ennen kuin kerkesin vastata, hän oli jo suuntaamassa kohti ovea.

Puristin käsiäni yhteen hämmentyneenä, mutta seurasin Jacksonin perässä. Hän veti oven auki, ja astui sisään. Pujahdin perässä, ja eteeni aukeni valoisa eteinen. Seinällä roikkui taulu, joka näytti siltä että se olisi hyvinkin voinut maksaa saman verran kuin koko meidän eteisemme yhteensä.

"No, etkö ole tulossa peremmälle?" Jackson kysyi ja veti kätensä läpi jo valmiiksi sekaisista hiuksistaan. Nyökytin nopeasti. Yritin pitää ilmeeni tavallisena, mutta se oli vaikeaa kun eteeni avautui keittiö kuin suoraan jostain kokkiohjelmasta.

"Vau. Siis vau. Miten rikkaita te oikeasti olette?" En pystynyt pitää suutani kiinni, ja liu'utin kättäni kiiltävää keittiön pintaa pitkin.

"No, minulla sattuu olemaan loistava ammatti." Minulle tuntematon naisen ääni naurahti takaani. Käännähin nopeasti ympäri, ja purin huultani rukoillen etten taas ollut punastunut.

Edessäni seisoi tummahiuksinen nainen, jonka katseessa oli jotain tuttua. Hänen kasvoillaan oli lämmin hymy, ja hiukset olivat kiinni letillä, joka ylettyi ristiselkään.

"Äiti", Jacksoni sanoi hiukan yllättynen kuuloisena, ja silloin tajusin miksi nainen näytti niin tutulta. Hän oli Jacksonin äiti!

"Sinä olet varmaankin Amber? Minä olen Eleonora, Jacksonin äiti. Hän onkin puhunut sinusta paljon", nainen kertoi, ja vilkaisin hymyillen Jacksonia joka pyöritteli silmiään.

"Joo, minä olen Amber. Hauska tutustua", sanoin yhä hymyillen, ja kättelin naista. Sisimpääni pisti hiukan, sillä Eleonorasta minulle tuli mieleen oma äitini, joka oli ollut aina niin herttainen ja rakastava.

Ei, Amber. Nyt ei ole oikea aika muistella menneitä. Keskity nykyhetkeen.

"Luulin, että olisit jo lähtenyt töihin", Jackson sanoi äidilleen, ja samalla nojasi keittiön saarekkeeseen kädet rennosti rinnalle ristittynä.

"No, minun olisi kyllä pitänytkin. Olen tavallaan vähän myöhässä, mutta onneksi työnantajani on joustava", Eleonora sanoi, ja naurahti taas. Tästä naisesta ei voinut olla muuta kuin tykkäämättä.