Pelasta minut itseltäni

6 - Auta mua - Anza

Varoitan heti tässä alussa, että luku sisältää joillekin ehkä ahdistavia kohtia. Nää keskustelee muun muassa seksuaalisesta hyväksikäytöstä yms. Ette voi tulla sanomaan etten ole varoittanut.

Olet yksi rohkeista,
Ja ehkä yksi vaikeista.
Muut ei tiedä vaiheitas,
Ja pitää sua hulluna.
Mä koitan sua ymmärtää,
Ja lupaan aina yrittää.
Vaikka luotain lähtisit,
Ja maailmastain katoisit.

Tänään on se päivä, kun sen psykiatrin pitäisi tulla. Akashi ei ole suostunut kertomaan muuta, ei edes nimeä. Kävelen hermostuneena ympäri taloa, kello on viisi vailla kolme. Sydämeni takoo rinnassani paljon nopeammin kuin normaalisti. Olen hyvin hermostunut, olen pureskellut kynteni liian lyhyiksi, olen viillellyt, en ole pystynyt syömään ja olen oksentanut. Kävin vaa'alla, se näytti 40.5kg ainoa ajatukseni on, että pitää laihtua lisää. Kohta olen tavoitteessani. Olen ylpeä itsestäni, että olen laihtunut niin paljon tässä muutaman päivän aikana. Voin kuulla sydämeni sykkeen korvissani.

Ahdistukseni hyppää kattoon, kun ovikello soi. Kävelen ovelle ja hengitän kaksi kertaa syvään sisään ja ulos, ennen kuin avaan oven. Yritän hymyillä miehelle, joka seisoo oven takana. Hänellä on mustat farkut ja todella tummansiniset kengät. Siirryin nopeasti pois oven edestä ja katosin olohuoneeseen istumaan sohvalle pureksien rohtunutta huultani. Hetken kuluttua vieraani tulee olohuoneeseen ja istuu minua vastapäiseen nojatuoliin. Hänellä on musta t-paita, jossa on pääkallon kuva ja musta nahkarotsi, jonka hän laittaa nojatuolin viereen lattialle. 

"Mä oon Riki Larsen. Mä oon ammatiltani psykiatri, ja olen erikoistunut nuorten psykiatriaan." mies -Riki- kertoo. 

"Anza Takahashi", vastaan hiljaa pohtien tuleeko tästä mitään.

"Mä kuulin, että sulla on ollut viimeiset pari vuotta vaikeita. Haluutko kertoo ite tarkemmin?" Riki kysyy ystävällisesti katsellen minua kajaalilla rajatuilla silmillään lempeästi. Nielaisen miettien kerronko vähän vai en mitään.

"En mä vielä", sanon hiljaa sillä koen, etten pysty puhumaan täysin ventovieraalle.

"Mistä sä haluaisit puhua?" hän kysyy katsellen minua mietteliäästi. "Onko sulla jotain mielen päällä?" hän jatkaa raapustaen kansioonsa jotain koko ajan.

"Mä- mulla on pahoja pelkotiloja ja sillon kun joku laukasee sen pelon nii musta tuntuu etten saa henkeä", sanon epävarmasti.

"Mitä sä pelkäät ja mikä laukasee sen tilan?" 

"Mun- muhun ei saa koskea se on kaikista pahin varsinkin, jos joku koskee yllättäen", kerron arasti.

"Mitkä erityisesti on sellaisia paikkoja, et pystytkö sä kätellä tai halata?"

"Kaula, rinta, vatsa, selkä ja reidet. Pystyn kätellä ja halata joskus." Koko ajan se vain kirjoittaa jotain.

"Onko sulla muita pelkoja?"

"Ahtaat tai korkeet paikat, suuret väkijoukot, suljetut tilat, fyysinen kontakti ja-", lopetan siihen heti en ole valmis sanomaan mitään hyväksikäytöstä.

"Sano vain loppuun", Riki rohkaisee. Puren huultani kovaa.

"Lähikontakti, jonkun kanssa", sanon hiljaa laskien katseeni.