Pelasta minut itseltäni

31 - Happy Ending - Anza

Katson monitoria oudon innoissani ja tunnen itseni voittajaksi, kun pystyn hahmottamaan sikiön siitä. Pelästyn näitä tunteita, olen niin kauan rypenyt hyvin syvällä omissa ongelmissani, etten edes muistanut miltä tuntuu innostus, onnistumisen tunne tai puhdas ilo tai hetken onni.

Akashi puristaa kättäni hellästi ja saa katseeni siirtymään hänen hehkuviin kasvoihinsa. "Kuvailit sen tunteen juuri oikein", hän henkäisee katsoen minua kiiltävillä silmillä kääntäen katseensa takaisin monitoriin hetken kuluttua. Hymyilen liikuttuneena, kuulin veljen sanoissa piilossa kiitoksen. 

Kun pääsemme huoneesta ulos, halaan Akashia tiukasti ja kuiskaan: "Kiitos tuhannesti." Akashi hymyilee ja halaa minua yhtä tiukasti kuin minä häntä. "Eli kannatti tulla?" "Joo", nyökyttelen. 

-

"Se oli ihan mahtavaa mutta samaan aikaan ihan sairaan pelottavaa", selitän Rikille hänen kuunnellessa ja kirjoittaessa jotain ylös. "Mikä siinä oli pelottavaa?" hän kysyy. "Se, kun ei itse edes muistanut sellaisten tunteiden olemassa oloa ja sitten ne lyö voimalla", pohdiskelen. "Mutta en olisi halunnut jäädä ilman niitä tunteita." Riki kuuntelee selvästi tyytyväisenä. 

-

Makaan Rikin kainalossa hakemassa turvaa ja rakkautta, vaikka hän ei jälkimmäistä kuulemma jaa. "Haluan mennä käymään Alexandran haudalla", kerron hetken kuluttua, kun olen harkinnut asiaa hartaasti. "No mennään", Riki sanoo nousten. "Käydäänkö ostamassa kukkia sinne?" hän tiedustelee matkalla eteiseen. Seuraan Rikin perässä vastaten myöntävästi. Vedämme kengät jalkaan ja takit niskaan lähtien ajamaan Rikin autolla kohti kukkakauppaa. 

Valitsen kaupasta Lohtu nimisen kukkakimpun, jossa on valkoisia liljoja, vaaleanpunaisia neilikoita, laventelinvärisiä orkideoja, pieniä gerberoja, sekä vaaleanpunaisia ruusuja. Se sopii hyvin haudalle ja sen nimi on kaunis. Se on jotenkin Alexandran näköinen. 

Lopulta kävelemme hautausmaan kirskuvasta portista sisään. Lähden etsimään sitä hautaa, jolla kävimme Akashin kanssa viimeksi. Kun löydän lumisen haudan, lasken kimpun varovasti kiven eteen lumeen ja astun askeleen kauemmas. Riki seisoo hiljaa takanani ja tiedän hänen odottavan minun sanovan jotain. Räpyttelen silmiini kerääntyneitä kyyneleitä ja niiskaisen hiljaa, puhallan ilmaa hitaasti ulos ja katson höyryä, joka nousee loppu helmikuun iltaan. Riki tulee halaamaan minua takaapäin laskien leukansa olkapäälleni. 

"Meitä aina hyssyteltiin kotona, ettei tunteita saa näyttää, eikä varsinkaan minkäänlaisia normaalista poikkeavaa sallittu. En koskaan sopinut siihen muottiin", viimeisen lauseen kuiskaan katkerasti. 

"Tunteet saa ja pitää näyttää, etteivät ne jää kytemään jonnekin pinnan alle", Riki on hetken hiljaa kunnes jatkaa. "Kerran eräs viisas mies sanoi minulle, kun minulla oli vaikeaa, ettei ole olemassa normaalia. On vain normeja."

"Kuka oli se viisas mies?" kysyn, kun olen hetken sulatellut Rikin sanoja.

"Ulrich. Hän sanoi niin, kun olin ahdistunut tunteistani toista poikaa kohtaan. Sanoin, että on väärin tuntea niin ja ettei se ole normaalia. Pelkäsin ihan kauheasti, että minua alettaisiin kiusata, jos joku saisi tietää. Pelkäsin, ettei minua hyväksyttäisi. Pelkäsin yksin jäämistä. Pelkäsin niin paljon, että olin hermoraunio ja tappelin, jos joku antoi edes pienen syyn siihen. En osannut ilmaista  tunteitani. En osannut elää itseni kanssa. Tappelu väheni, kun sain asian pois mielestäni ja vakuutuksen siitä, että se on täysin okei. Tosin sitten äidin kuolema ja isälle muutto laukaisi tappelukierteen uudelleen. En saanut purettua negatiivisia tunteitani ja minusta tuntui, ettei kukaan välittänyt minusta. En osannut ajatella mitään muuta kuin menetystäni ja sitä, että jouduin vieraaseen paikkaan ihmisten luokse, ketkä eivät minua sinne oikeasti halunneet. Se kaikki oli minulle todella raskasta ja minusta tuntui, ettei kukaan koskaan ymmärtänyt minua." Riki kertoo minulle nyt ehkä enemmän tunteistaan kuin ikinä ennen. Otan tämän luottamuksen osoituksena.

"Kun ihastuin ensimmäistä kertaa ikinä ja vielä poikaan, olin hieman kauhuissani. Akashi vaati saada tietää, että mikä minut sai niin tolaltaan ja kun kerroin hän vakuutti minulle sen olevan okei. Hän vakuutti, että se on täysin normaalia. Kun sitten pamautin tiedon vanhemmillemme, sain jäätävän vastaanoton. Isä löi minua, huuleni halkesi silloin ensimmäistä kertaa. Nykyään samassa kohtaa on paljon arpikudosta, koska huuli aukesi aina siitä kohtaa tai sen vierestä. Äiti vain katseli vierestä sanomatta mitään. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin itseni täysin hylätyksi ja hyljeksityksi. Akashi oli kauhuissaan heidän reaktiostaan. Siitä lähtien Akashi otti kaikki mahdolliset iskut puolestani ja myös Alexin. Lopulta minut lähetettiin laitokseen, koska olen saastainen homo." Tunsin olevani edelleenkin hyvin saastainen, koska en ollut tullut heteroksi. 

"Kai sinä tiedostat, ettei homoudessa tai homoissa ole mitään saastaista?" Riki kysyy selvästi huolestuneena ajatuksistani.

"En ole itsekään varma. Tunnen itseni vain hirvittävän saastaiseksi yhä edelleen", mumisen hiljaa.

"Hei muru, kaikki on hyvin. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea itseäsi saastaiseksi sen takia mitä olet", Riki sanoo kääntäen minut halauksessaan ja katsoo minua syvälle silmiin nähdäkseen, että viesti menee perille. 

Lopulta kurottaudun suutelemaan miestä  kietoen käteni tämän ympärille. Riki vastaa suudelmaani kiihkeästi nostaen vasemman kylmästä punaisen kätensä minun niskaani. Suutelemme katulampun alla ja vähitellen alkaa satamaan lunta, joka tarttuu kummankin hiuksiin. Minusta tuntuu, että minullakin on mahdollisuus onnelliseen loppuun. Ja juurikin tämän miehen kanssa. Uskon meihin. 

Word: 755