Words: 964
Siitä on nyt kahdeksan viikkoa, kun Akashi romahti ja meillä on meidän keskusteluhetki jälleen. Joulut ja uudet vuodet on jo juhlittu.
"Ootko sä syönyt?" kysyn katsellen miestä lempeästi. "Joo Lauren on nyt asunut täällä ja ruokkinut mut ja Anzan." "Mitä sä söit viimeks?" en hetkeäkään epäile Laurenia mutta hän ei ole tänään ollut täällä. "Öö... okei en oo syönyt tänään", Akashi lopettaa valehtelun tyngän heti alkuun. Käyn hakemassa miehelle banaanin ja avaan sen valmiiksi. "Ole hyvä", sanon ojentaessani miehelle banaanin. Hän syö sen hiljaa ja laittaa kuoret pöydälle.
Näen kuinka Akashi muuttuu panikoivaksi ja hän nousee ja ryntää pois ennen kuin kerkeän reagoida. Juoksen hänen peräänsä ja nappaan kiinni juuri ennen vessanpönttöä. "Shh... Kaikki on hyvin", yritän rauhoitella mutta mies vain rimpuilee. "Mä oksennan, mä en halua", mies tärisee ja valittaa ja itkee ja kakoo. Tajuan päästää irti se ei ole samanlaista kuin Anzan kanssa. Akashi valahtaa lattialle ja puristaa pöntön reunoja sormet valkoisina. Hän kakoo ja itkee ja tärisee. Kyykistyn miehen viereen ja silitän tämän päätä ja selkää. "Ihan rauhassa", rauhoittelen juuri, kun Akashi oksentaa. Kun hän on saanut vatsansa tyhjäksi, hän käpertyy minua vasten ja itkee.
"Shh... Mikä olo sulla on?" kysyn silitellen miehen hiuksia. "Parempi", saan hiljaisen vastauksen. Autan miehen ylös, vedän vessan, annan hänelle vettä ja vien hänet sohvalle istumaan.
"Mistä sun emetofobia on alkanut?" kysyn. "Se alkoi varmaan siitä pelosta mikä tuli, kun olin joskus neljä vuotiaana vatsataudissa ihan yksin. Se pelko oli lamauttavaa, kukaan ei kertonut että se paha olo lähtee oksentamalla, eikä kukaan ollut vakuuttamassa, että selviän hengissä siitäkin kerrasta. Kun tuntu, että sitä oksennusta vaan tulee ja tulee. Ja sitten en siedä yhtään kännisten ihmisten oksentelua, enkä vatsatautisten."
"Miksi sinä oksensit äsken? Et ole kännissä, se ei ollut tahallista, epäilen ettei se myöskään ole vatsatauti, ja et ole syönyt mitään mistä olisit voinut saada ruokamyrkytyksen", katselen miestä kysyvästi. "Onko tässä jotain mitä et ole kertonut minulle?"
"On ollut vähän pahoinvointia siitä asti, kun romahdin, nyt se on viimesen kahen viikon aikana pahentunu. Siksi en syönyt tänään. Minulla oli niin huono olo heti aamusta lähtien, että pelkäsin oksentavani, jos söisin ja sitten söin ja oksensin", Akashi mutisee.
"Mitä sinä iltana tapahtui, kun te lähditte?" kysyn katsoen miestä vaativasti silmiin. "Ei mitään", vastaus tuli liian nopeasti. "Akashi, mitä silloin tapahtui?" "Me harrastettiin seksiä! Ootko nyt tyytyväinen?!" Akashi huudahtaa nousten sohvalta. "Kondomilla vai ilman?" "Mikä helvetin kuulustelu tääkin nyt on?!" Akashi huudahtaa tuskastuneena. "Vastaa nyt vain", sanon rauhallisesti. "Ilman!" näen, että miehellä menee hermo. "Sitten me mennään sairaalaan", tokaisen.
-
"Miten mä selitän tän Laurenille?" Akashi kysyy minulta kyyneleet silmissä, kun olemme kotimatkalla. "Sanot vain miten asiat on ja se siitä. Mä voin ottaa Anzan luokseni, että saatte puhuttua asiat selviksi."
Akashin nk.
Riki on jo lähtenyt ja odotan Laurenia ahdistuneena. Kiertelen ympäri taloa ahdistuen yhä enemmän pahoinvoinnista, joka jyllää kehossani. Lopulta oksennan uudelleen. Itken ja tärisen ja kaon. En kuule sitä että ovi avautuu mutta tunnen, kun Lauren kietoo kätensä rauhoittavasti ympärilleni ja kuiskii korvaan kaikkea rauhoittavaa. Vatsani rauhoittuu mutta ahdistunut mieleni ei.
"Ootko kipeä rakas?" Lauren kysyy pyyhkien kyyneleeni. Pudistan päätäni hiljaa. "Mikä on? Onko jotain sattunut?" Kyyneleet alkavat tipahdella uudelleen poskilleni minun pelätessä kihlattuni reaktiota. "Rakas, sä pelotat mua. Kerro mulle niin mä voin auttaa", Lauren katsoo minua syvälle silmiin yrittäen saada jotain irti. -Se on kuin repäisisi laastarin, ajattelen. Kerran se vain kirpaisee.
"Mä oon raskaana", alan itkeä lohduttomasti peläten, että mies jättää minut yksin lapsen kanssa. "Ei meidän oo pakko pitää sitä, jos sua pelottaa noin paljon. Mä tiedän, että raskausaika ja synnytys varsinkin on tosi vaikeita ja pelottavia asioita", Lauren rauhoittelee painaen minua itseään vasten. "Mitä? Siis todellakin pidetään tää lapsi. Mä pelkäsin vaan, että se jätät mut sen kanssa ihan yksin", selitän nopeasti. Lauren nostaa minun katseeni ja suutelee minua pehmeästi. "Me selvitään tästä yhdessä", hän vakuuttaa. Painaudun miestäni vasten hymyillen.
-
"Mua pelottaa, etten mä oo riittävän vahva tekemään tätä", puhun hiljaa miehen rintaa vasten piirrellen sormillani kuvioita paidan kangasta vasten. Toisen jalkani olen heittänyt miehen päälle myös olen niin lähellä kuin vain voin. Laurenin sormet piirtelevät kuvioita lapaluuhuni ja hän on hiljaa ennen kuin hän vastaa. "Kyllä sä pärjäät. Sun pitää vaan alkaa syömään sun ja vauvan tähden. Mä tiedän, että sä pelkäät oksentamista ylikaiken mutta, jos sä et syö niin meidän lapsi ei pääse kehittymään kunnolla ja sä meet nopeesti tosi huonoon kuntoon. Mä tiedän, että sulle tulee huono olo ruuan takia, mutta haluan vaan pitää teidät kummatkin turvassa ja terveinä", Lauren puhuu siirtäen kätensä kyljelleni. "Mä autan ja oon tukena."
"Koska me kerrotaan Anzalle?" kysyn varovasti. "Kerrotaan hänelle huomenna, kun hän tulee, hän on fiksu poika, hän tietää, ettei hänen ilman syytä pitäisi lähteä kotoa ja se olisi hänelle epäreilua olla kertomatta", Lauren näyttää minulle taas ihanan ja ajattelevaisen puolensa. Hymyilen hänelle onnellisena.
-
"Mua pelottaa syödä, mulla on niin paha olo", valitan. "Mä tutkin asiaa ja netissä sanottiin, että vähän ja usein syöminen vois auttaa", Lauren hymyilee minulle enkä tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni hänet. "Mua pelottaa, että oksennan." "Shh... Syö nyt vaan tätä puuroa ja mieti sitten oksettaako", Lauren yrittää auttaa.
"Moi! Mä tulin", kuuluu hetken päästä oven kolahdus ja kolinaa, kun Anza riisuu ulkovaatteitaan. Tai näin oletan. Syön puuroa varovasti ja hitaasti Laurenin silitellessä selkääni rauhoittavasti. "Moi", Lauren vastaa. Vastaan jotain hein kaltaista keskittyen syömään.
Anza tulee keittiöön kurtistaen kulmiaan. "Onks kaikki ok?" Nyökkään. "Otatko puuroa?" "En mä, Riki teki meille kasvislasagnea", saan vastauksen. Anza tutkii minua haukan katseellaan istuutuessaan vastapäätä. Taistelen sisäisesti huonoa oloani vastaan. "Teillä oli ilmeisesti jotain kerrottavaa?" Anza kylläkin katsoo vain minua tuon sanoessaan.
"Mä oon raskaana", pamautan. Anza tuijottaa minua pitkään. "Kuinka pitkällä?" "Kaheksan viikkoa", vastaan ja näen kuinka hän laskee yhteen yksi plus yksi. Hänen ilme on niin kauhistunut ja vihainen, ettei mitään rajaa. Anza nousee niin nopeasti, että tuoli kaatuu hän mulkaisee Laurenia murhaavasti ennen kuin ryntää omaan huoneeseensa.
أنت تقرأ
Pelasta minut itseltäni
عاطفيةTarina kertoo pojasta, jolla kaikki oli hyvin kunnes hän joutui laitokseen. Siellä hänen mielenterveys järkkyi kiusaamisen takia. Kukaan ei puuttunut tilanteeseen. Ei edes vanhemmat käyneet katsomassa keskimmäistään sairaalassa, kun tämä oli hakattu...
