Pelasta minut itseltäni

10 - Tieto lisää tuskaa - Alexandra

Ennen kun kukaan ihmettelee niin siis teen Alexandran näkökulmasta luvun. Joka tarkoittaa sitä, että kaikki tapahtumat on ennen kuin Alexandra kuoli. Hyppelen vähä ajasta toiseen mut pysytte varmaan kärryil kuitenkin.
Words: 777

Herään Anzan huutoon, hän näkee taas pelottavia unia. Tiedän hänen menevän Akashin luo mutta menen silti hänen luokse.
"Onko tulla kaikki hyvin?" kysyn istuen isoveljen viereen tämän sängylle.
"Mua pelottaa", hän paljastaa, hän ei ole koskaan ennen sanonut niin minulle. Akashille hän on sanonut niin monta kertaa, olen kuullut sen.
"Mikti? Mittä tä näit unta?" utelen kolme vuotiaan kiinnostuksella.
"Mua pelottaa, että menetän sut. Sä oot tärkeintä mitä mulla on", hän kuiskaa. Kiipeän veljen syliin ja sanon:"Täkin oot tälkeä mulle." Anza halaa minua tiukasti ja painaa kasvonsa hiuksiini.
"Kaikki on hyvin, et tä menetä mua", vakuutan ihmeissäni pojan käytöksestä.
"Laula mulle", pyydän hiljaa tietäen sen harhauttavan veljen ajatuksia.
"Minä olen muuttunut, itseluottamus nollassa, virun vakavassa tuulessa, virun pienessä jollassa. Sinä olet rakkaus, yön luodolla majakka, tällä määrätyllä matkalla maailman pyöräni tarakka." Anza laulaa hiljaa, ettei isä herää. Käperryn Anzan rintaa vasten ja kuuntelen tämän sydämen lyöntejä samalla, kun hän laulaa.
"Ei mun jalkani kanna, kun olen sinun kosketusta vailla. Eikä henkeni kulje, kun olen sinun kosketusta vailla. Pelasta mut, pelasta mut, pelasta mut." Silitän Anzan rintaa yrittäen helpottaa hänen tuskaansa, joka kuuluu laulussa. Veljen käsien ote kiristyy vähän mutta ei liikaa.
"Minä olen horjunut, epäilen enemmän kuin ennen. Mutta halusit ihmisen, sen viat sen heikkoudet. Kyllä minä maljasi juon, jos sinä tahdot niin. Vien perille tän taakkani, joka minulle uskottiin." Uskon, että Anzalle tekee hyvää purkaa ajatuksiaan edes näin. Joskus Anza mutisee siitä kuinka viaton minä olen.
"Ei mun jalkani kanna, kun olen sinun kosketusta vailla. Eikä mun henkeni kulje, kun olen sinun kosketusta vailla. Pelasta mut. Puhdista maailma. Pelasta mut. Armahda ihminen. Pelasta mut. Kuule, kun apuasi anelen."
"Mä kuulen", kuiskaan.
"Mä tiedän sen", kuuluu Anzan kuiskaus.

Sydämeni särkyy, kun kuulen, että Anza lähtee huomenna.
"Mikti tä lähet?"
"Siksi, kun isä käskee, muistatko, kun me puhuttiin siitä, että veli on sairas? Tää liittyy siihen. Äiti eikä isä enää jaksa mua", Anza selittää hiljaa.
"Mut ethän tä oo tailat", intän vastaan.
"Vanhempien mielestä olen."
"Mihin Anza menee?" kysyn kyyneleet valuen.
"Laitokseen. Se on paikka mihin ongelmalapset laitetaan pois tieltä", Anza kertoo pyyhkien märkiä poskiani.
"Kotka tä tuut tieltä?"
"En tiedä", Anza vastaa selvästi ahdistuneena.
"Vai mitä että kaikki jäljettyy?" kysyn hiljaa.
"Mä oon täällä ennen kuin sä huomaatkaan", Anza vakuuttaa.

Äiti itkee, isä on kauhean vakavana ja Akashi pitelee minua sylissään yrittäen pysyä vahvana vuokseni. Tiedän, että kaikkien korvissa kaikuu lääkärin sanat: "Lapsellanne on paha keuhkosyöpä, jolla on paljon etäpesäkkeitä. Voidaan aloittaa stytostaatti hoidot mutta ei ole varmuutta sen tehoamisesta."
Minulle aloitetaan inhottavat hoidot ja lopulta lääkäri ilmoittaa: "Mitään ei ole enää tehtävissä, aloitetaan saattohoito."
Vaikka olen pieni lapsi, ymmärrän silti mitä tapahtuu.
Kun olen sinnitellyt kuukauden, minut siirretään sairaalahoitoon kotihoidosta. Akashi nukkuu joka yö vieressäni pitäen minut tiukasti rintaansa vasten kuin pelkäisi, että katoaisin yhtäkkiä. Sairaalassa käy usein myös Akashin poikaystävä, joka tuki häntä parhaansa mukaan. Akashi aina varmisti, ettei vanhemmat ole samaan aikaan luonani ennen kuin tulee poikaystävänsä kanssa luokseni. En tykkää siitä, että pitää salailla asioita.

"Hyvää synttärii", onnittelen Akashia ja annan tälle kortin, jonka tein leikkinurkkauksessa. Akashi täytti tänään 20. Vaikka olen sairaalassa, voin silti onnitella. Akashin silmiin nousee kyyneleet: "Kiitos systeri." Hän halaa minua tiukasti. Saimme sinä päivänä kakkua, kukaan hoitajistakaan ei hennonut kieltää.

"Henkeen sattuu", kuiskaan alkaen yskiä pahasti. Akashi vetää minut syliinsä ja vakuuttaa hiljaa: "Sä et kärsi enää kauaa." Näen kuinka isoveljen kyyneleet valuvat hiljaa.
"Miksi Anza ei ole täällä?" kysyn hiljaa. Näen katseen minkä Akashi ja tämän rakas luovat toisiinsa.
"Anza... sille tää sun sairaus on tosi vaikee juttu, hän haluaisi olla täällä", Akashi kertoo.
"Mutta?" kysyn sillä tiedän, ettei siinä ollut kaikki.
"Mutta hän ei millään pääse sillä sen paikan aikuisten mielestä hän on liian epävakaa tapaamaan sinua", huomaan, kuinka Akashi takeltelee.
"Sä valehtelet", väitän. Akashi puristaa minua kovempaa itseään vasten ja alkaa itkeä ihan kunnolla.
"Mä en tiedä tietääkö Anza edes sun tilasta", Akashi itkee, se on jotenkin pelottavaa sillä Akashi ei koskaan ole itkenyt ääneen, kun minä olen paikalla.
"Miks se ei tietäis?" kysyn varovasti.
"Mä en ole saanut puhua Anzan kanssa koko sinä aikana, kun se on ollut siellä", Akashi paljastaa.
"Ei mitään hätää, se olen minä, joka voi kuivata sun kyyneleet", laulan hiljaa jotain listahittiä, jonka kuulin radiosta, mitään muuta kohtaa en siitä muista.
"Anza laulais tässä kohtaa mukana mut mä en osaa", Akashi naurahtaa vähän pyyhkien märkiä poskiaan.

"Kertokaa Anzalle, että se oli paras veli mitä voi toivoa", sanon viimeisillä voimillani Akashin sylissä.
"Totta kai kerron", Akashi sanoo tukahtuneella äänellä. Otan Akashin kädestä kiinni ja puristan sitä loppuun asti.