Pelasta minut itseltäni

11 - Itke vaan - Riki & Lauren

Etkö unta saa? Yksinäisyys kun soittaa sydämessä pirunviuluaan
Ja luurangot kun kaapissa äityy kolistelemaan
Mä tahdoin karkoittaa ne pois olemattomiin
Ettei ne enää milloinkaan nousis kolistelemaan

Havahdun puhelimeni soittoääneen, nukahdin vasta. Okei myönnetään, kello on vasta kahdeksan, joten minulle saa vielä soittaa, jos tarvitsee nopeasti puheapua.
"Riki Larsen", vastaan sillä en muistanut katsoa kuka soittaa. Kuulen nyyhkytystä toisesta päästä.
"Hei, mikä on?" kysyn pehmeästi.
"Ne- ne ei kertonut mu-mulle", Anza nikottelee.
"Ketkä eivät kertoneet?" kysyn rauhallisena.
"Äiti ja ja isä."
"Mitä he eivät kertoneet?"
"E-että Alex-Alexandra on ku-kuollut", poika kuulostaa ei ehkä hysteeriseltä mutta kuitenkin todella rikkinäiseltä. Minä kyllä tiesin, että Alexandra on kuollut sillä Akashi kertoi kaiken silloin, kun tarvitsi itse apua juuri Alexandran kuoleman takia.
"Ootko sä yksin?"
"Jo-joo en saa u-unta", huomaan, että Anza on ehkä hieman avoimempi puhelimessa rikkinäisenä.
"Ootko sä viillellyt?"
"Jo-joo, mu-mun o-oli pa-pakko", Anza sopertaa.
"Ootko sä syönyt mitään?"
"E-en", koitan arvioida minkälaista apua poika tarvitsee.
"Se-sen ku-kuolema o-on mun sy-syy", Anza nikottelee.
"Eikä ollut, Alexandra kuoli keuhkosyöpään, sä et ois voinu vaikuttaa siihen mitenkään", kerron pojalle rauhallisesti, yrittäen selvittää mistä poika on saanut sen käsityksen.
"I-isä a-aina sa-sano ku-kuinka sa-sairastutan A-Alexinkin", poika itkee.
"Shh, ihan rauhassa hengitä syvään, muuten sulta loppuu happi", tyynnyttelen pehmeällä äänellä.
"Miten sä oisit sairastuttanut Alexandran?" kysyn.
"E-että mu-mun viat o-ois ta-tarttunut si-siihen."
"Mitkä viat?"
"Ho-homous ja ja ka-kapinallisuus", poika sopertaa hiljaa itkusta paksulla ja tukkoisella äänellä.
"Rakas lapsi ei homous ole sairaus ja kapinallisuuteen on syynsä", rauhoittelen lempeällä äänellä. Lopulta kuulen enää vain raskasta hengitystä.
"Anza mitä sinä teet?" kysyn huolissani. Hän purskahtaa uudelleen itkuun.
"Shh shh, mikä on?"
"Mä- mun oli pakko", hän kuiskaa.
"Viiltelitkö sä?" kysyn rauhallisena, mutta mieleni valtaa huoli.
"Joo", kuuluu tukahtunut kuiskaus.
"Hei, en mä oo vihainen oon vaan huolissani susta."
"Kiitos", Anza kuiskaa.
"Mistä?"
"Kaikesta."
"Helpottiko, kun sait puhua?"
"Joo."
"Onks sulla kaikki ok nyt?"
"Mua pelottaa", poika tunnustaa.
"Mikä sua pelottaa?" kysyn ja huomaan olevani huolestunut, vaikka yleensä en ole asiakkaista huolissani niin pienestä asiasta kuin pelosta. En siis yritä vähätellä kenenkään pelkoja, tarkoitan vain, että yleensä olen huolissani vasta, jos on syytä epäillä itsemurha yritystä tai toisen tai itsensä vahingoittamista.
"Nukkuminen."
"Miksi?"
"Pelkään, että näen jotain kauheaa painajaista Alexandrasta", kuuluu vastaus. Minun on pakko hakea Anzan kansio, että voin kirjata tämän keskustelun muistiin.
"Älä pelkää, Akashi on siellä", rauhoittelen.
"Tiedän", heikko ääni vastaa.
"Voitko antaa Akashille?" kysyn hellästi.
"Se on kaupassa, Lauren on täällä en ees tiiä miks varmaa vahtimassa mua", kuulen Anzan mutinaa.
"No voitko antaa Laurenille?" tunnen hänetkin, tämä alkaa olla jo huvittavaa tunnen hyvin paljon ihmisiä. Kuulen muutaman sanan Anzan ja Laurenin keskustelusta ennen kuin Lauren itse tulee ääneen.
"Lauren."
"No Riki täällä terve", vastaan.
"Voitko millään suostutella Anzaa syömään jotain ja puhdistaa tämän haavat? Ja jos hänet saisi nukkumaan niin saattaisi olla ihan kiva. Minä voin tulla käymään taas keskiviikkona."
"Voin yrittää, se voisi olla ihan hyvä, jos Anza saisi puhua jollekin", Lauren vastaa.

Laurenin näkökulma

Kun puhelu loppuu, menen etsimään Anzan. Löydän hänet keittiön pöydän äärestä tuijottamassa punareunaisilla silmillään tyhjyyteen. Otan hedelmäkorista banaanin ja laitan sen Anzan eteen pöydälle.
"Anza sun pitää syödä edes vähän", sanon, kun poika työntää banaanin kauemmas.
"Ei oo nälkä", olen kuullut tämän vastauksen liian monta kertaa elämässäni.
"Muutama haukku", maanittelen.
"Okei, jos se tuo sulle paremman mielen", poika mutisee ennen kuin ottaa banaanin, avaa sen ja syö sen. Näen pojan kuvotuksen ja itsesyytökset hänen katseessaan. Tiedän, että minun ei olisi pitänyt antaa hänen syödä minun mielikseni, mutta hän tarvitsee energiaa sen kaiken itkemisen jälkeen.

"Mennään putsaamaan sun haavat", sanon hellästi ottaen poikaa kädestä kiinni ja vieden tämän vessaan. Istutan pojan pöntön kannelle ja nostan tämän hihoja, huomaten muutama kymmentä uutta haavaa. Otan kaapista vanulappuja ja puhdistusainetta alkaen hellästi putsata pojan käsiä. Kipeimmissä kohdissa poika säpsähtää silminnähden.
"Riki tulee keskiviikkona juttelee sun kanssa", kerron pojalle, jotta saisin tämän ajatukset muualle.
"Miks Alexin piti kuolla?" Anza kuiskaa heikosti.
"Alexilla oli tosi kovat kivut. Sen on parempi olla nyt. Se kyllä näkee sut sieltä pilven reunalta."
"En mä usko mihinkään tollaseen, koska jos joku ois tuolla ylhäällä nii ei se antais mun kärsiä, eikä se ois antanut Alexin kärsiä", Anza sanoo väsyneesti.
"On sanonta, että ihmiselle annetaan sellainen taakka, jonka jaksaa kantaa. Sulle on annettu isompi kuin monille muille ja olet jaksanut kantaa sen hienosti mutta sun on aika jakaa taakkaasi. Minä tiedän miltä tuntuu, kun kaikki menee päin helvettiä", puhelen saaden haavojen puhdistuksen valmiiksi.
"Mistä sä tiedät?"
"Mä oon asunut laitoksessa, tosin vain puol vuotta mut olin siellä pahojen perheongelmien takia. Oli alkoholismia ja henkistä ja fyysistä väkivaltaisuutta. Laitosjakson jälkeen pääsin sijoitusperheeseen, tai miksi niitä kutsutaankaan", kerron tutkien poikaa katseellani.

Kaikkitietävä kertoja

Akashi tuli kotiin juuri parahiksi kuullakseen poikaystävänsä selostuksen ihmisen taakasta ja laitosjaksosta. "Ainakin he tulevat toimeen", Akashi ajatteli tyytyväisenä lähtien viemään ostokset paikoilleen.

"Sun ois hyvä mennä nukkumaan", Lauren sanoo Anzalle.
"En mä uskalla nukahtaa, mua pelottaa et nään painajaisia Alexista", Anza tunnustaa hiljaa.
"Et sä näe, mä tuun sun kanssa. Mennää", Lauren vakuuttaa nousten ja ottaen Anzaa kädestä kiinni vieden tämän hänen huoneeseensa. Anza seuraa Laurenia hiljaa huoneeseensa.

Lauren menee keittiöön, kun on saanut Anzan rauhoittumaan. Lauren halaa Akashia takaa päin ja suutelee tämän kaulaa hellästi.
"Mmhm", Akashi ynähtelee. Laurenin kädet sujahtavat hänen paidan alle sivelemään laihaa vatsaa.
"Oon huolissani susta", Lauren sanoo lopettaen Akashin kaulan suutelun.
"Miks ihmeessä?"
"Oot laihtunut useemman kilon", Lauren huomauttaa pää täynnä ajatuksia.
"Oon vaan ollu Anzasta niin huolissani, et en oo pystyny syömään", Akashi yrittää selitellä hiljaa kertoen vain puoli totuutta.
"Painaako sun mieltä joku?" Lauren kysyy lepuuttaen leukaansa Akashin olkapäällä.
"Joo", Lauren kuulee tukahtuneen kuiskauksen. Hän kääntää Akashin ympäri ja katsoo tätä huolissaan. Akashilla on kyyneleet silmissä ja alahuuli vapisee vähän.
"Mennään sohvalle", Lauren ehdottaa lähtien viemään poikaystäväänsä sohvalle.

"Mikä on?" Lauren kysyy huolissaan, kun miehet istuvat sohvalla. Akashi kääntää katseensa pois ja puree huultaan kovaa.
"Mikä sun mieltä painaa?" Lauren kysyy kääntäen miehen päätä hellästi.
"Sä pidät mua ihan tyhmänä", Akashi väittää.
"Enkä pidä kerro nyt vaan."
"Mä- tai siis me..." Akashi aloittaa.

Saa heitellä arvauksia, mikä Akashin mieltä noin painaa.
Words: 1021