Pelasta minut itseltäni

23 - Nopein lasku ikinä - Riki & Lauren

Words: 1 063
Julkaisin tätä ennen luvut 20, 21 ja 22.

Herään säpsähtäen ja todentotta Anza hengittää nopeasti ja pinnallisesti ilman mitään otetta maailmaan. Nousen nopeasti istumaan ja otan tämän kädet varovasti käsieni sisään.

"Kaikki on okei tässä hetkessä, keskity vaan mun ääneen", ohjeistan katsoen poikaa silmiin.

"Hengitä mun kanssa samaa tahtia. Sisään", vedän henkeä. "Ulos", puhallan ilman ulos. Anza on tässä hengityksen avulla rauhoittumisessa kehittynyt hyväksi. Hänet on suhteellisen helppo rauhoittaa myös puhelimen välityksellä.

"Mikä tuli?" kysyn, kun poika on vihdoin rauhoittunut.

"Sä- Sulla alkoi seisomaan niin menin paniikkiin", poika selittää lattialle pää punaisena. Äkkiä minunkin mielestä lattia on hyvin mielenkiintoinen. Miksi piti nähdä Anzasta märkiä unia juuri silloin, kun nukuin tämän vieressä. Vielä, kun tiedän tämän taustat ja tiedän, että hän pelästyy juuri noin kaikkea tämmöistä. Noh, se ainakin oli hyvin nopea seisokin lasku.

"Et kai sä punastunut?" lopulta kuuluu Anzan voitonriemuinen ääni.

"En", väitän.

"Oot surkee valehtelemaan", saan vain vastaukseksi.

Laurenin nk.

"Mua ahdistaa, haluun tappaa itseni", luki viestissä, jonka sain hetki sitten. Menen nopeasti yhteystietoihin ja painan viestin lähettäneen henkilön kohdalla "soita", samalla, kun lähden nopeasti kävelemään kotiinpäin. Vastauksen odotus on kamalinta ikinä. En ole koskaan toivonut näin paljoa kuulla hänen ääntään terveenä ja iloisena.

Lopulta linja aukeaa. Kuulen tukahtuneen nyyhkäisyn.
"Rakas mikä on?"
"Mua ahdistaa, en saa henkee, seinät kaatuu päälle, Lauren, mä haluan kuolla", en ole koskaan kävellyt näin ripeästi kohti kotia.
"Kai sä oot vielä mun luona? Mä oon siinä ihan just. Tuun auttaa sua", tilanne on minulle hyvin ahdistava sillä en ole koskaan joutunut Akashin kanssa tähän tilanteeseen. En edes tiedä, mikä tämän laukaisi, hänellä oli kaikki hyvin vielä kun lähdin kauppaan. Hänellä oli vaikeaa silloin, kun Alexandra kuoli ja kun Jimi kuoli, mutta ei hän koskaan minulle laittanut viestiä että haluaa tappaa itsensä.
"Tuu nopeasti", Akashi pyytää hiljaa.

Sormus välkehtii vasemmassa nimettömässäni, kun avaan oven.
"Rakas, missä oot?" huhuilen ovelta potkien kenkäni pois jalastani. Vien ostokset keittiöön ja lähden etsimään hiljaisen nyyhkytyksen lähdettä.

"Voi rakas", sanon päästessäni Akashin luo. Hän on sydäntä särkevänä tärisevänä pikku keränä makuuhuoneen nurkassa. Otan miehen syliini istuen sängylle paijaamaan toista.

"Muru mikä on?" kysyn, kun tunnen hänen vähän rauhoittuneen.

"Mä- mä jotenki vaa aloin kelaa Alexandraa ja Jimii ja Anzan ongelmia ja omaa pahaa oloa ja jotenki kaikki se stressi kihlajaisista ja hautajaisista ja Anzan kotiutumisesta ja avun saamisesta vaa sai aikaan jonkun tommosen kohtauksen, et kaikki kaatuu päälle ja haluun kuolla", Akashi selittää hauraalla äänellä itkusta käheänä väännellen käsiään ja pyyhkien silmiään. Silittelen miehen hiuksia rutistaen tämän lähelle itseäni. Suukotan miehen sotkuisia hiuksia.

"Miksi sä et ole puhunut mulle et sua stressaa noin paljon kaikki? Mä haluan auttaa mut mä en voi, jos sä et puhu mulle. Mua oikeesti alko pelottamaan ja ahdistamaan se sun viesti, ku en ollu täällä paikalla heti auttamassa ja ku en tienny ootko tehnyt ittelles jotain tai aiotko tehdä", puran sydäntäni miehelleni.

"Anteeks, mä vaa en oo osannu ottaa sitä puheeks ja ku sä olit nii innoissaan niistä kihlajaisjuhlista ja muutenkin mun on vaikee puhuu omasta pahasta olosta, kun on tottunut laittamaan Anzan etusijalle", Akashi selittää kaulaani vasten.

"Pitäiskö sun taas puhuu sille Rikille? Et jos et mulle pysty puhumaan nii voitko puhuu ees ammattilaiselle? Sillee et tietäisin sun saavan apua siitä huolimatta, että kerrot mulle mitä kerrot silloin kun kerrot."

"Voishan sitä harkita... Kyllä mä oikeesti haluisin puhuu sulle vähän väliä mutta jotenkin joko tilanne ei oo oikee tai sit en vaa saa itteeni niskasta kiinni", Akashi selittelee niiskuttaen söpösti.

"Hei rakas ei sun tarvii selittää mä tajuun kyllä", hymyilen hellästi. Silitellen miehen hiuksia ja suukotan tämän päälakea.
"Mä vaan pelästyin iha hemmetisti, mua ei oo varmaan koskaan pelottanut niin paljoa kuin tänään", tunnustan alkaen rauhoittua itse vihdoin.

"Anteeks, et pelästytin sut. Mulla oli vaan niin paha olla."
"Ei se haittaa, tuu mennään purkamaan kauppakassit", sanon nousten ja laskien miehen jaloilleen.
Akashi kävelee horjuen perässäni keittiöön, katson tätä huolestuneena.

"Onko kaikki hyvin?"
Saan vastaukseksi vaisun nyökkäyksen.
"Ootko syöny tänään? Et oo ainakaan aamulla syöny ku mä olin täällä", huolehdin.
"Söin ennen tota kohtausta", Akashi sanoo vaisusti.
"Hei rakas kyl mä nään et valehtelet. Miks sä valehtelet mulle?" kysyn nojaten tiskipöytään. Akashi laskee katseensa lattiaan.
"En mä valehtele. Oon mä syöny", Akashi väittää kivenkovaa.
"Muruu, älä viiti, me molemmat tiedetään, ettet sä oo syöny."
Alan olla huolissani, Akashi on liian kevyt pituuteensa nähden. Hän on laihtunut Alexandran kuolemasta asti tasaiseen tahtiin mutta Anzan tuleminen sai hetkeksi tahdin nopeutumaan mutta sain miehelle painoa lisää muutaman kilon, jotka ovat kadonneet kesän aikana ja marraskuussa alkoi taas laihtuminen nopeutua. Ja nyt hän on alkanut valehdella syömisestään.

"Akashi mitä jos syötäisiin jogurttia?" ehdotan kaivaen kauppakassista kaksi jogurttia tarjoten toista hänelle.
"Ei mulla oo nälkä", kuuluu useammalta päivältä tuttu vastaus.
"No syödään puoliks yks, mä autan sua, mä tiedän, että sun syöminen on vaikeeta taas vaihteeks. Oon huolissani, kun syöt taas noin huonosti ja oot laihtunut kesästä varmaan kymmenen kiloa", puran huoleni huolestuneiksi sanoiksi.

"Ei mun oo tarkotus huolestuttaa, oon ihan kunnossa. Ei vaan tee mieli syödä", Akashi mumisee.
"Mut joo syödään vaa puoliks, jos se on sulle nii tärkeetä."

Otan laatikosta lusikan ja annan sen ja jogurtin miehelle.
"Syö mitä pystyt, mä syön loput", sanon. Akashi avaa purkin vapisevan käsin ja ottaa lusikkaansa vähän jogurttia.
"En mä pysty tähän", hän parahtaa työntäen jogurtin pöytää pitkin kauemmas lusikka mukanaan.

"Mikä on rakas?" kysyn istuen tämän viereen laskien käteni tämän reidelle.
"Mua ahdistaa. En halua syödä. Mä haluan pitää kontrollin", Akashi alkaa vuodattaa.
"Tuntuuko susta ettei sulla oo kontrollia sun elämässä?"

"Joo. Alexandra kuoli, Jimi kuoli ja Anza on iha paskana ja rikki enkä voi tehdä mitään. Isä tappais mut, jos tietäis et oon kihloissa sun kanssa. Mua ahdistaa. En pysy oikeesti kasassa enää. Mä en halua syödä", tuntuu kuin mies olisi kadonnut täysin itseensä.

"Muru, kato mua", pyydän kääntäen tämän päätä hellästi itseeni päin. Akashin katse on edelleen jossain kaukana.

"Akashi, katso minua", käsken ja saan miehen maan pinnalle.

"Rakas kaikki on hyvin, me selvitään", kerron hänelle selkeästi, niin kuin usein töissäkin nuorille, tosin en juuri noilla sanoilla.

"Nyt syödään tätä jogurttia. Avaa suu", sanon ja vien lusikan miehen huulille. Akashi avaa suunsa epäröiden.

"Mä haluan auttaa, nii hyvä eka askel ois syödä tää lusikallinen."

Lopulta söin joka toisen itse ja joka toisen syötin Akashille.

-

"Mennäänkö nukkumaan?" kysyn.
"Mennään vaa", saan jo reippaamman vastauksen. Hymyilen lähtien edeltä makuuhuoneeseemme. Riisuudumme kumpikin bokserisillemme (?) ja kömmimme sänkyyni päiväunille. Vedän miehen rintaani vasten painaen pääni tämän hiuksiin tämän painaessa päänsä rintaani vasten.