Pelkuri

Luku 15: Missä Helinä?

Matiaksen näkökulma:

"Miten niin kadonnut?" äiti kysyy hädissään. Mä selitän sille tilanteen ääni väristen.

Puristan silmäni kiinni, tää on mun syytä. Jos Helinälle on tapahtunut jotain, mä en anna sitä ikinä anteeksi.

"Kattokaa viel se puisto läpi ja kaikki lähialueet, kysykää vastaantulevilta jos ne on nähneet sitä. Mä teen katoamisilmoituksen sillä välin", äiti ohjeistaa.

"Okei", mä inahdan.

"Soita heti jos saat jotain selville tai Helinä löytyy, mekin tullaan iskän kanssa etsimään sitä", se ilmoittaa ja lyö luurit korvaan, ennenkuin kerkeän vastata.

Me lähdetään Renen kanssa kiertelemään, etsimään ja kyselemään. Kukaan ei kuitenkaan oo huomannut yhtään mitään.

Kukaan ei ole huomannut kuusivuotiasta tyttöä harhailemassa missään yksinään tai kenenkään seurassa.

Yksi kertoi nähneensä tytön miehen seurassa, ajattelin sen olevan Helinä, mutta sitten hetken juttelun jälkeen selvisi, etta tytöllä oli ollut punertavat hiukset ja musta takki.

Helinällä ei. Helinällä on kirkkaanpinkki takki.

Musta tuntuu hetki hetkeltä pahemmalta ja pahemmalta. Missäköhän Helinä oikeasti on?

Mun mieli maalaa kauhukuvia, jossa mun rakasta pikkusiskoa kidutetaan, raiskataan, tapetaan, pahoinpidellään ja muuta kamalaa.

Yritän ravistella päätäni ja saada ne ajatukset pois päästäni, mutta ne eivät mene.

Mä voin vaan kuvitella, kun Helinä itkee peloissaan ja huutaa mua apuun, kun joku vanha mies saa henkistä mielihyvää sen pelosta.

Mulla on tosi huono olo. Me kävellään monia kilometrejä ja jossain vaiheessa me törmätään äitiin.

"Kello on jo yhdeksän, meiän on pakko mennä takasin kotiin", se sanoo. Mä pudistan päätäni.

Helinä on pakko löytää.

Mun raajoja särkee jatkuvasta kävelystä ja mä oon niin väsynyt, että voisin nukahtaa pystyyn.

"Ei se auta, että me kierrellään tätä samaa paikkaa ja kulutetaan itsemme loppuun, ei täältä kuitenkaan löydy mitään enää", äiti sanoo järkevästi. Tiedän että se on oikeassa, mutta tavallaan se tuntuu luovuttamiselta, kun me kävellään takaisin kotiin.

Me istutaan ruokapöytään, ruoka on kylmää ja pahaa, muttei kukaan vaivaudu lämmittämään sitä. Me vaan istutaan siinä hiljaa, tunnelma on surkea. Lopulta äiti saa tarpeekseen ja purskahtaa itkuun, se ryntää ulos keittiöstä. Kuulen miten se paiskaa makuuhuonen oven perässään.

Renen näkökulma:

Matias siirtelee sen ruokaa, mutta ei syö. Lopulta sekin saa tarpeekseen ja työntää lautasen syrjään. Se juoksee ulos keittiöstä ja mä mietin lähdenkö sen perään.

Matiaksen isä ei edes nosta katsettaan lautasesta. Työnnän tuolia taaksepäin, kun olen syönyt.

"Kiitos ruuasta", kuiskaan ja livahdan Matiaksen huoneeseen. Siellä se on nurkkaan käpertyneenä.

Se nyyhkyttää kasvot käsissään ja se näyttää niin surkealta, että munkin tekisi mieli alkaa itkeä.

Mä en kuitenkaan itke, mä vihaan itkemistä muutenkin.

Mä meen sen viereen ja se painautuu mua vasten.

"Mä en voi uskoa, että mä menetin sen", se nyyhkyttää ja sen silmistä valuu kyyneleitä lattialle.

Mä olen hiljaa. Kunpa voisin kertoa sille, että Helinä löytyy ja kaikki järjestyy, mutta mä en ole itsekkään varma.

Mä en voi luvata sille niin, jos ei ole takeita, että se toteutuu.

"Kuka nyt tulee mun huoneeseen kokoajan ja kutsuu mua Matsiksi?" se kysyy ääni täristen. Myös sen vartalo tärisee.

Mä halaan sitä, koska en keksi muutakaan. Mä en tiedä miten auttaa sitä, mä tiedän miltä siitä tuntuu.

Se tuoksuu taas niin hyvältä ja jotenkin sen tuoksu rauhoittaa mua hiukan.

Mä tiedän miltä tuntuu tuntea syyllisyyttä siitä, että joku toinen on poissa.

Mä tiedän sen, enkä mä todellakaan halua Matiakselle samanlaista tuskaa.

"Mua pelottaa etten mä nää sitä enää", se itkee.

Mä halaan sitä vaan tiukemmin.

"Se oli ainoa joka puhui mulle mun vanhempien lisäksi, kun mulla ei ollut kavereita. Se sanoi mulle aina, että mä oon mahtava. Se piristi mua joka päivä ja intoili kaikesta. Ja mä petin sen enkä mä..." sen ääni sortuu kesken puheen, eikä se pysty enää jatkamaan.

Se vain itkee ja itkee lohduttomana. Mä pystyn lähes tuntemaan sen suunnattoman kivun mitä se tuntee.

"Ei se oo sun vika", mä vakuutan sille ja se kastelee kyynelillään mun paitaa.

Mä kuulen Matiaksen äidin itkun tänne asti. Mä kuuntelen sitä ja Matiaksen itkua hetken, kunnes Matias lopettaa.

Sen hengitys muuttuu tasaiseksi ja se nukahtaa mua vasten. Silittelen hellästi sen hiuksia.

Mä toivon oikeasti, enemmän kuin mitään muuta, että Helinä löytyy.

Matiaksen nukuessa ainut ääni mikä kuuluu enää, on tikittävä herätyskello ja sen äidin vaimea itku.

Kun se loppuu niin mä nukahdan, toivoen, että kun mä herään niin kaikki on paremmin.