Pelkuri

Luku 19: Kuin pikkulapsi

Renen näkökulma:

"Ulos!" se huutaa vihaisena, mutta mä en reagoi mitenkään. Istun vain paikallani, kuin en kuulisi sen sanoja.

Pidän ilmeeni tyynenä ja katseeni telkkarissa.

"Kerjäätkö sä turpaan?" faija kysyy ja tuuppaa mut maahan. Se tulee puoliksi mun päälle ja alkaa hakkaamaan mua. Joka paikkaan sattuu, ja mä tunnen miten kipu leviää mun joka soluun.

Tuntuu kuin joku raastaisi mun ihoa raastimella, mutta en valita ääneen. Joka paikkaan sattuu vaan enemmän ja enemmän, mutta mä vaan makaan siinä ja annan sen hakata.

Sen jokainen isku sattuu lisää, mutta mä ansaitsen ne. Ansaitsen joka ikisen iskun. Mä en tee elettäkään noustakseni tai puolustautuakseni.

Mä olen paska ihminen.

Lopulta ääriviivat sumenee ja kaikki alkaa pyöriä. Menetän tajuntani.

Herään uudestaan ja isä on poissa. Uskon, ettei se tulee pariin päivään takaisin. Hoipertelen ylös ja voihkaisen kivusta joka askeleella.

Kävelen mun huoneeseen ja ulisen kivusta lyyhistyessäni sängylle. Mulla on voimaton ja väsynyt olo.

Tunnen miten kyynel valuu pitkin mun poskea, se kutittaa. Kohautan olkapäitäni sille itsekseni, mutta toinenkin lähtee valumaan. Pyyhin ne molemmat pois, mutta silmäkulmista tippuu vain lisää ja lisää.

Yritän pyyhkiä niitä, turhaan. Yritän lopettaa itkemästä, mutta kyyneleet eivät vaan lakkaa valumasta. Sitten mä tajuan sen, mun kuori on särkynyt.

Ronin kuoleman jälkeen mä oon patonut tunteet itseeni, korkeintaan valuttanut pari kyyneltä.

Nyt mä kuitenkin itken hillittömästi, tärisen ja nyyhkin. Enkä mä edes tiedä kunnolla syytä.

Kai mä itken itseni, Matiaksen, faijan ja Ronin takia. Mä itken niin paljon, että mun päätä alkaa särkeä ja kurkkua kuivata.

Itken kuin pikkulapsi. Silmät vuotavat kuin Niagaran putoukset.

Mä oon menettänyt kaiken, aivan kaiken. Mä yritin saada itteni kokonaiseksi, uskotelemmalla, että oon haluttu. Sen takia mä mä aloin leikkiä ihmisillä.

Se ei tee musta kokonaista. Ei todellakaan. Ainoa mitä se saa aikaan, on tunne ettei kukaan voi rakastaa mua. Kuka muka voisi rakastaa ihmistä, joka panee kaikkia?

Ei kukaan. Mä tajusin sen ja se vaan pahensi sitä, yritin panna mahdollisimman montaa, jotta tuntisin itteni paremmaksi. Jotta tuntisin olevani haluttu.

Sen takia musta tuli yhä rikkinäisempi ja rikkinäisempi. Mä en vaan jaksanut enää, mä romahdin. Se kaikki oli mulle liikaa, joten työnsin ne syrjään.

Kaikki mun tunteet, siirsin vain pois. Yritin tukahduttaa ne. Yritin tukahduttaa kaikki tunteet, jotta en tuntisi enää surua.

Mä olin niin rikki, niin hajalla.

Nyt mun tunteet on tulleet takasin. Yhtenä sekasortona ja vyörynä mun päähän.

Mä vain itken ja itken. Mä olen niin väsynyt. Väsynyt leikkimään etten tunne, väsynyt olemaan vahva.

Mä en ole vahva, oon heikko. Enkä pysty pitää itseäni kasassa enää.

Kyyneleet lakkaavat valumasta. Hetken mun sydämessä on tyhjä olo, mutta sitten kaivan puhelimeni esiin.

Selaan yhteystietoja ja pysähdyn yhden kohdalle.

Klikkaan yhteystiedon esiin ja harkitsen soitanko. Tuijotan Matiaksen puhelinnumeroa.

Pidän sormeani sen yläpuolella, vain yksi painallus, niin se soittaisi.

Lopulta mun rohkeus pettää ja suljen puhelimen. Matias varmasti vihaa mua ja pitää mua vaan riesana. Se on vaan tyytyväinen, että pääsi musta eroon.

Uusi kyynel valuu mun poskella.

Matiaksen näkökulma:

Helinä tulee mun huoneeseen ja yritän pyyhkiä kyyneleet nopeasti mun kasvoilta, mutta Helinä kerkeää nähdä ne. Se istuu mun viereen ja laittaa jalkansa ristiin.

Sen hiukset ovat märät, niistä tippuu vettä mun peitolle.

"Miksi sä itket?" Helinä kysyy hämmentyneenä. Se vilkuilee ympärilleen ja mä tiedän heti, ketä se etsii katseellaan.

"Rene sanoi mulle ilkeästi", sanon mahdollisimman yksinkertaisesti.

"Ei se tarkoittanut sitä!  Kyllä mäkin sanon aina äidille, että se on tyhmä, jos joudun aikaisin nukkumaan", Helinä yrittää piristää, mutta pudistan sille päätäni.

"Jotkut ihmiset vaan ovat pahoja", selitän Helinälle. Se katsoo mua hiukan äkäisenä, juuri sellaisella ilmeellä, että sillä on palanut hermot mun typeryydelle.

"Rene on hyvä, se on sun suojelusenkeli!" Helinä huudahtaa ja jostain syystä mua alkaa taas itkettää.

Mun poskelle valuu kyynel ja Helinä pyyhkii sen kämmenellään pois.

"Matsi älä itke, Rene on sun oma suojelusenkeli eikä se ikinä haluaisi sun itkevän", Helinä vakuuttaa.

En enää sano mitään. Miten ajattelin kuusivuotiaalle selittää, että Rene on vaan itsekäs fuckboy? Miten selittäisin, että Rene ei ole todellakaan sitä miltä näyttää?

Mä luulin hetken, osa musta ainakin luuli, että se voisi oikeasti tykätä musta. Mitä mä oikein ajattelin?

"Mä meen nyt katsomaan leffaa, mutta tässä sulle salmiakkikarkkia niin sulle tulee parempi mieli", Helinä ilmoittaa ja kaivaa taskustaan rasian. Se ojentaa sitä mulle.

"En mä voi ottaa sitä, se on sun", sanon ja loihdin kasvoilleni surullisen hymyn. Se tunkee sen mun käteen ja näyttää päättäväiseltä.

"Matsin ilo on tärkeämpää kun karkit!" se sanoo vakavana eikä suostu ottamaan rasiaa takaisin, vaikka ojennan sitä.

Halaan Helinää. Mitä ikinä mä oonkaan tehnyt ansaitakseni näin ihanan pikkusiskon?

Helinä lähtee ulos mun huoneesta ja käyn sulkemassa oven sen perässä.

Pysähdyn peilin eteen ja ainut mitä näen, on säälittävä nörtti. Katselen mun tummia sotkuisia hiuksiani ja yritän muotoilla niitä käsilläni, mutta ne vain sojottavat joka suuntaan.

Näen vartalon, joka ei ole tarpeeksi hyvä. Ei tarpeeksi lihaksikas vaan liian hintelä.

Tunnen uuden kyyneleen tippuvan.

Miks mä luulin, että se tykkäisi musta? Kuka musta voisi tykätä?

Katselen vielä vähän aikaan peiliin. Se varmaan vihaa mua, pitää mua säälittävänä.

Se on varmaan nyt onnellinen.