Pelkuri

Luku 21: Etkö sä usko mua?

Renen näkökulma:

Mä vedän syvään henkeä ja painan ylhäällä olevaa videokameraa. Tuijotan hetken omiani kasvojani, kunnes Matiaksen kasvot ilmestyvät näytölle.

"Videopuhelu?" Matias toteaa kysyvästi.

"Elävämpää kun näen sun kasvot", totean ja sen katse hakeutuu mun paljaalle kaulalle. Näen sen ilmeessä häivähdyksen pettymystä, vaikka se sen hyvin peittääkin.

"Sä halusit puhua?" se kysyy ja se selvästi pinnistelee ettei kuulosta ärsyyntyneeltä.

"Joo siis mä oon pahoillani siitä mitä mä sanoin, se on vaan arka paikka mulle puhua", selitän, mutta se ei näytä yhtään anteeksiantavalta.

"Ja nytkö sä yhtäkkiä haluatkin taas hengailla mun kanssa?" se kysyy äänessään selvää ivaa.

"Miksen haluais?" mä kysyn hämmentyneenä ja se pudistaa epäuskoisena päätään.

"Mähän oon sulle pelkkä peli", se naurahtaa katkerasti. Mun hämmennys vaan lisääntyy.

"Mä luulin ettei sua haittaa?" mä kysyn ja sitten tajuan miten väärältä se kuulosti. Mieleni tekisi lyödä itteäni naamaan.

"Ei olisi haittanut jos sä olisit oikeasti luovuttanut!" se ärähtää raivoissaan.

Mulla ei ole oikeasti hajuakaan mistä se puhuu.

"Miten niin oikeasti luovuttanut?" mä kysyn ja se katsoo mua ärsyyntyneenä.

"Tuomas kertoi mulle että... "

Nyt oli mun vuoro ärsyyntyä.

"Uskotko sä oikeasti enemmän Tuomasta kuin mua?" kysyn hiukan loukkaantuneena ja sen katse laskeutuu lattiaan.

"Etkö sä oikeasti usko mua?" kysyn hiukan järkyttyneenä.

Se katsoo merkitsevästi mun kaulaa. Se saa mut raivostumaan, mä tulin pyytämään anteeksi. Mä ajattelin että Matias olisi erilainen, että se ei uskoisi kaikkea mitä se kuulee.

"Mä oikeesti luulin, että sä ymmärtäisit mua", sanon hiukan surullisena, johon se pudistaa päätään.

"Miten mä voisin ymmärtää sua kun sä vaan lähdet kokoajan?" se kysyy multa.

"No sä oot ite niin monimutkainen ja ihan ku sä vaan halveksuisit mua kokoajan!"

"Jos sä et halua että mä halveksun sua niin lakkaa makaamasta kaikkien kanssa", se toteaa kylmästi. Käteni laskeutuu automaattisesti mun kaulalle.

"Mitä se sua edes liikuttaa?" mä kysyn joka saa sen huokaisemaan syvään.

"Mä pidän susta, idiootti", se sanoo vihaisena. Kohotan sille toista kulmaani.

"Mä en pyytänyt sua tykkäämään musta", ilmoitan.

"Sä oot ihan vitun oksettava", se sanoo halveksuvasti ja katselee edelleen mun syötyä kaulaa.

"Kuule haista paska", sanon sille ja sen ilme muuttuu entistä raivostuneemaksi.

"Sä oot ite vitun kusipää!" se huudahtaa vihaisena.

Mä katson sitä ja se katsoo mua, se on tuijotuskilpailu.

"Kuule mua ei kiinnosta vaikka sä kuolisit, koska oot säälittävin ja mitättömin ihminen kenet oon ikinä tavannut!" ilmoitan ja lyön sille luurit.

Kerkeän nähdä sen järkyttyneet kasvot, ennenkuin puhelu loppuu.

Mua kaduttaa, mutta en saa sanoja enää peruuttamattomiksi.

Matiaksen näkökulma:

Kukaan, ei kukaan, ei kukaan ole ikinä loukannut mua noin pahasti. Tuosta mä huomasin ettei se välitä.

Ainoa mikä sitä kiinnostaa on sen oma pärstä ja paneminen.

Mulla on tyhjä olo ja makaan mun sängyllä tuijottaen kattoa.

Mä tykkään Renestä, vaikka se onkin kusipää ja se tuhoaa mua. Tuhoaa mua hetki hetkeltä enemmän.

"Matsi me lähdetään mummolaan ja vietetään siellä viikonloppu!" Helinä sanoo innoissaan ja ryntää mun huoneeseen.

"Kiva", mä mutisen ja alan pakata mun tavaroita. Helinä kallistaa mulle päätään.

"Sovitteko te jo?" Helinä kysyy. Mun sydäntä kirpaisee, kun pudistan päätäni.

Helinä katselee mua miettiväisenä, kun tungen kasan vaatteita reppuuni.

"Sä oot outo", se toteaa silmät laajentuneina.

"Aijaa", totean vain ja vedän repun vetoketjun kiinni.

"Onko sulla paha mieli?"

"Ei"

"Matsi tarvii halin jos on paha mieli", Helinä sanoo ja ryntää halaamaan mua. Halaan sitä takaisin, mutta vain pikaisesti, koska lähden reppuni kanssa alakertaan.

"Miks te laitoitte Helinän kertomaan mulle ja miks tää tuli näin yllättäen?" mä kysyn, kun äiti napittaa takkiaan kiinni.

"Me vaan päätettiin, että yhteinen perheloma voisi tehdä hyvää", äiti toteaa ja alkaa laittamaan kenkiään. Kohautan sille olkapäitäni ja alan laittaa kenkiäni.

"Missä se sun kaveri on?" äiti kysyy iloisena ja mun silmät laajenee pikkuisen.

"Ai Rene?" mä kysyn ja yritän pitää ääntäni tasaisena. "Se lähti", sanon välttelen.

"Ai harmi, se olisi voinut tulla mukaan", äiti sanoi iloisena, joka saa mut ärsyyntymään. Ei se sitä tahallaan tehnyt, ei se voinut tietää, mutta mä en halua puhua Renestä juuri nyt.