Pelkuri

Luku 33: Mä seurustelen

Matiaksen näkökulma:

Ainoa ääni mikä kuuluu on hengitys. Tasainen, rauhallinen hengitys, joka lähtee meistä molemmista. Ei mitään muita ääniä, ei puhetta. Kummallakaan ei ole kännykkää esillä, me vain maataan siinä. Mua väsyttää, olen painautunut Reneä vasten.

Sen silmät ovat kiinni, hengitys tasaista. Mä silittelen varovasti Renen hiuksia. Ne ovat pehmeät.

Mä vaihdan asentoani paremmaksi. Yritän päästä vieläkin lähemmäs poikaystävääni.

Poikaystävä, hassu ja outo sana. Mulla on nyt poikaystävä, mä seurustelen pahiksen kanssa. Mulla on poikaystävä, aika outoa, joku oikeasti haluu seurustella mun kanssa.

Se ajatus on outo, mulla on kerrankin joku perheen ulkopuolinen, johon voin luottaa. Mulla on kerrankin joku, jonka kanssa mä voin vaan olla.

Ajatus on niin ihana, että perhoset pitävät limudiscoa vatsassani.

Ovi riuhtaistaan auki ja käännän katseeni ovelle nähdäkseni tulijan. Sinitukkainen tyttö katsoo meitä järkyttyneenä. Sen ilme on näkemisen arvoinen.

"Tota mä oisin vaan kysynyt yhtä juttuu mut ei sittenkää mitään", se sopertaa paniikissa. Mä naurahdan sille, mitäköhän se luuli, että me oltiin tekemässä? Sen ilme kertoo kaiken tarpeellisen, sen ajatukset ja luulot mukaan lukien.

"Me vaan maataan Leea", Rene huomauttaa, tilanteesta selvästi huvittuneena. Leea ei nauti tilanteesta yhtä paljon, sen näkee sen vaivaantuneisuudesta.

"Niin toistenne päällä", Leea huomauttaa naama punaisena. Nyt sitä taitaa nolottaa sen omat luulot. Tai ehkä se ei ole tottunut homoiluun. Sen on jatkossa paras tottua.

Mutta tyttö, ihan oikeesti. Eikö pojan kanssa voi enää edes maata sängyssä? Me vain levättiin, ei muuta. Tai no levättiin siihen asti, että sä riuhtaisit oven auki.

Rene päästää epämääräisen äänähdyksen, ilmeisesti osoittaakseen turhautumistaan.

"Sä et oo nähnyt vielä mitään", mä mutisen Leealle ja kurottaudun suutelemaan Reneä. Rene vastaa suudelmaan heti, kietoo käteensä mun niskaan ja vetää lähemmäs.

Se tuntuu hyvältä, unohdan Leean olemassaolon. Unohdan missä olen, kuka olen. Unohdan mitä varten olen täällä. Unohdan kaiken muun, paitsi sen tunteen, jota Rene mulle aiheuttaa.

Mun jalat ei varmaan kantaisi, jos mun pitäisi kävellä. Ne tuntuvat heikoilta, voimattomilta. Lukemattomat eri sähkövirrat kulkee mun sisällä, ne lähtee mun huulista ja seikkailee ympyrää.

Mun tekis mieli täristä ja huutaa, niin hyvältä se tuntuu. Mä haluan vain lisää ja lisää, niin kauan kunnes mun huulet ovat tunnottomat ja tarvin lisää happea.

Meiän huulet tarvitsevat toisiaan, ne saavat turvaa ja suojaa toisistaan. Siitä on aikaa, kun viimeksi suutelin Reneä kunnolla. En edes muistanut miten sen huulet sopivat mun omia vasten.

Mä ymmärrän täysin miksi pidän siitä, se saa mun koko vartalon kihelmöimään sen kosketuksella, se saa mun päivän piristymään sen naurulla ja joka ikinen hetki, mä tykkään siitä vain enemmän ja enemmän.

Ei kellään muulla oo sellaista vaikutusta muhun, ei kukaan muu saa mun sydäntä pamppailemaan näin. Eikä kukaan voi satuttaa mua yhtä paljon, kun se joskus.

Se saa unohtamaan kaiken, paitsi huulet lämpimänä mun huulia vasten. Painaudun siihen kiinni vielä enemmän, se vetää mua lähelleen. Me käännytään ympäri, Rene vetää mut päälleen ja mun hämmenykseksi Rene näykkäisee mun alahuulta. Mä voihkaisen kesken suudelman, jolloin Leea yskäisee.

Irtaudun suudelmasta hiukan hengästyneenä, mutta todella punaisena.

"Mä oon vielkin täällä", Leea huomauttaa.

"No häivy", huomautan ilkeästi ja suutelen Reneä uudestaan.

Kuulen askeleet, kun Leea poistuu. Sitten ovi pamahtaa. Tilanne naurattaa vähän meitä molempia, joten suutelusta ei oikein tule enää mitään. Vilkaisen kelloa, se näyttää varttia vaille kahdeksaa.

"Mun pitäs varmaan lähtee", huomautan Renelle. Se nyökkää ja tulee saattamaan mut ovelle.

Me seistään siinä hetki, enkä mä tiedä pitäskö mun vain hyvästellä se, suudella sitä vai halata.

"Nähdään huomenna", mä lopulta sanon ja käännyn lähteäkseni, kun Rene vetää mut takaisin. Se puristaa tiukasti mun paidan kauluksesta, kuin peläten, että karkaan. Se suutelee mua nopeasti ja päästää sitten irti.

"Moikka", se vastaa ja mä lähden. Olen koko matkan ihan hämilläni, koska mun on vaikea käsittää sitä, että seurustelen Renen kanssa. Se ajatus iskeytyy mun päähän ja yhtäkkiä haluankin purkaa intoani.

Pysähdyn kadulle, ketään ei näy. Edes autoja ei hurista ohi. Rohkaisen mieleni

"Mä seurustelen!" karjun täysiä, jolloin kulman takaa saapuva mummo katsoo mua kummastuneena.

"Onnee vaan sullekkin", se mutisee.