Pelkuri

Luku 23: Kotiin

Matiaksen näkökulma:

Kun me viimein päästään kotiin, tulee hirveä hässäkkä. Äiti kiroaa kovaan ääneen, Helinä valittaa ja isä yrittää rauhoitella äitiä.

Mä en jaksa sitä meteliä yhtään.

Äiti jätti sen lompakon luottokorttineen kaikkineen mummolaan.

"Mutta mun ajokorttikin on siellä niin en voi lähteä ajamaan jos poliisit pysäyttää!" äiti panikoi. Mä pyöräytän silmiäni ja lysähdän sohvalle.

Käynnistän telkkarin ja Helinä istuu mun viereen. Se painautuu mua vasten, kuin hakien turvaa.

"No jos mä käyn hakemassa sen?" isä ehdottaa varovasti, mutta äiti pudistaa kiivaasti päätään.

"Otat vielä vahingossa väärän lompakon", äiti väittää.

"No ei me voida noita tänne keskenään jättää"

Ei jää epäselväksi ketä se tarkoittaa noilla. Ihan kun me oltaisiin Helinän kanssa esineitä.

"Mä kyllä pärjään täällä yksinkin", puutun keskusteluun ja molemmat kääntyvät katsomaan mua, kuin tajuten vasta nyt, että oon ollut kuuloetäisyydellä kokoajan.

"No mutta Helinä ei", äiti vastustaa.

"No ottakaa Helinä mukaan", ehdotan viisaasti. Ne näyttävät hyväksyvän ehdotuksen ja alkavat pukea vastahakoista Helinää. Kohta ovi jo paukahtaa ja mä kuuntelen kuinka auto huristaa pois pihasta.

Sehän kävi nopeesti, mutten valita, vaan alan kaivaa ruokakaappia.

Saan olla vähän aikaa yksin kotona ja selvitellä rauhassa mun ajatuksiani.

"Haa!" huudahdan ääneen, kun löydän mikropoppareita. Tungen ne mikroon ja menen olohuoneeseen käynnistämään Netflixiä.

Päädyn katsomaan Cosmosta ja syvennyn siihen niin paljon, että unohdan popparini.

Muistan ne vasta, kun mikro on ajat sitten lakannut pyörimästä.

Nousen salamana ylös rynnäten keittiöön, mutta popparit ei ole enää pelastettavissa. Otan pussiin ja se löyhkä, joka niistä lähtee on niin kamala, että alan yskiä. Heitän suosiolla kuolleet evääni roskiin.

Mustahan voisi tulla kokki, oon kunnon masterchef. En tiedä oonko vaan toivoton tapaus, kun mikroruuatkin palaa.

Menen takaisin olohuoneeseen ja kerkeän juuri istua sohvalle, kun ovikello soi.

Mä mietin hetken, että menenkö avaamaan vai en. Tuijotan pausella olevaa televisio ruutua.

Mä en odota, että kukaan tulis käymään. Eikä mulla oo kavereita.

Ainoa vaihtoehto on Rene, jota en todellakaan halua nähdä. Mä haluun kuitenkin varmistaa, ettei siellä oo kukaan tärkeä, joten kävelen ovelle.

Raotan sitä varovasti, valmiina sulkemaan sen jos näen Renen. Oven takana ei oo kuitenkaan ketään ja ensin mä ajattelen sen olleen vain typerää pilaa. Sitten katseeni osuu oven eteen jätettyyn koriin, joka on täynnä herkkuja.

Suklaata, karkkia ja muuta erittäin epäterveellistä.

Kirjekuori on kaikkien niiden edessä, käännettynä niin, että näen siinä lukevan mun oman nimeni ja tän korin tulleen Reneltä.

Mä potkaisen koria ja se kaatuu kumoon. Vitut mistään lahjoista.

Paiskaan oven perässäni kiinni. Mä sammutan telkkarin ja päätän mennä kuumaan rentouttavaan suihkuun. Tarvitsen sitä juuri nyt.

Levitän hyvän tuoksuista shampoota mun hiuksiin ja mietin Reneä. Yhtäkkiä tulen ajatelleeksi seikkaa, jota en ajatellut Tuomaksen kanssa juttelemisen jälkeen.

Jos Renen koko tarkoitus oli vain iskeä mut, niin miksi se halusi olla vain kavereita? Mitä järkeä siinäkin oli?

Jos se halusi iskeä mut, niin se ei olisi litistänyt mun toiveita lyttyyn. Mä muistan Renen loukkaantuneen ilmeen, kun kerroin mitä Tuomas sanoi.

Yhtäkkiä kaikki tuntuu olevan niin sekavaa ja solmussa. Mä en ymmärrä Reneä yhtään.

Halusiko se olla mun kanssa vain sen pelin takia? Miksi se sitten halusi olla vain kavereita? Miksi se myönsi tykkäävänsä musta sitä ennen?

Mikään ei tunnu järkeen, vaikka kuinka pohdin ja pohdin. Alan kuivata vartaloani ja muistan Renen tärisevän äänen, kun se soitti mulle. Kysyi, että voiko tulla mun luo.

Muistan ne pari kertaa, kun me ollaan meinattu suudella.

Kiedon pyyhkeen vyötäröni ympäri. Epäröin, kun avaan ulko-oven varovasti. Nappaan kirjekuoren nopeasti maasta, koska en halua kenenkään tietävän mun olevan utelias. Vilkaisen vielä nopeasti ja vainoharhaisesti ympärilleni.

Suljen oven ja istun olohuoneen sohvalle. Avaan kirjekuoren ja sen sisältä paljastuu siistillä käsialalla kirjoitettu pitkä teksti.

Sydämeni hypähtelee, kun alan lukea. Enkä mitään sellaista ajatellut Renen kertovan tai kirjoittavan.

Mä joudun lukemaan kirjeen monta kertaa, tarkistaa jokaikisen sanan, varmistaakseni, että oon lukenut oikein.

Lopulta mä en pysty muuta, kun tuijottaa kirjettä hämmentyneenä, miten mun pitäisi nyt suhtautua Reneen?

Mä en oikeasti yhtään tiedä, joten luen kirjeen vielä kerran läpi, ennenkuin päätän mitä teen.