Pelkuri

Luku 30: Mikä on perhekoti?

Renen näkökulma:

"Mä en tiedä kuinka paljon oot perehtynyt näihin asioihin, mutta tarkoituksena olisi aina ensisijaisesti löytää paikka mahdollisimman läheltä, ellei nuori ole vaarassa nykyisellä paikkakunnallaan", Jenna selittää. Eli toisin sanoen, mun ei tarvitse varmaankaan muuttaa kauas.

Nyökkään, jotta se jatkaisi.

"Me löydettiin sulle perhekoti ihan sun koulun vierestä", Jenna sanoo ja mä oon vain hiljaa. Tunnen oloni tyhmäksi.

"Perhekoti?" toistan hämmentyneenä. Onneksi Jenna ei kuitenkaan naura, vaan selittää, että perhekoti on perhemuotoinen laitos, jossa on vanhemmat ja muita lapsia. Tai tavallaan vähän kuin sijaisperhe. Tai no... Miten kukin sen haluu ajatella. Nielaisen.

"Pääset huomenna kolmelta tutustumaan", Jenna kertoo ja antaa mulle luvan poistua. Pakenen tutuksi tulleeseen huoneeseen sulattelemaan asiaa. Perhekoti, perhekoti, perhekoti.

Ainakin saan olla lähellä Matiasta, vaikkei se muhun mitää yhteyttä pidäkkään. Mulla ei oo mun puhelimessa enää nettiä, mutta se ei vastaa mun tekstiviesteihin. Ei vaikka olin laittanut niitä ainakin kolmekymmentä.

Seuraavana päivänä mua jännittää. Leikin tyyntä ja esitän, etten ole yhtään peloissani. Hyppään auton kyytiin ja sosiaalityöntekijä selittää mulle jotakin matkalla. En kuuntele.

Voin vain toivoa, ettei se ole mitään tärkeää. Ulkona sataa vettä, taivaskin itkee puolestani.

Automatka sujuu liian nopeasti ja pian jo auto kaartaa omakotitalon pihaan. Haluan vain jäädä autoon.

Sosiaalityöntekijä nousee autosta ja päätän käyttäytyä mahdollisimman aikuismaisesti. Nousen autosta myös ja seuraan sitä pihalle.

Piha on aika valtava, ensimmäinen asia minkä huomaan on trampoliini ja mulle tulee äkillinen halu mennä sinne hyppimään.

Lenkkarini kastuvat, kun me ylitetään märkää nurmikkoa. Tunnen miten kosteus imeytyy sukkiini ja irvistän, kun nilkkojen alapuolella jäljellä ei ole enää mitään kuivaa.

Me soitetaan ovikelloa ja hetken päästä mukavan oloinen naishenkilö tulee avamaan. Se ojentaa kätensä kätelläkseen mua ja tartun siihen hiukan hämmentyneenä.

"Sä ootkin varmaan Rene?" se kysyy ystävällisesti, mutta en osaa muuta kuin nyökätä.

"Mä olen Enni Korhonen, hauska tutustua", se esittäytyy ja vetää sitten kätensä pois. Se kättelee sosiaalityöntekijää, ne puhuvat vielä jotain, mutta en kuuntele. Sipaisen kättäni hiusten läpi.

"Tulkaa sisään", Enni pyytää ja avaa oven. Kävelen eteiseen ja riisun kohteliaasti kengät eteisessä, laittaen ne naulakon alle. Katselen ympärilleni.

Paikka näyttää puhtaalta, jopa koitosalta. Ilmassa tuoksuu jännältä, vähän vanilijan tapaiselta.

"Me voidaan mennä tonne keittiöön juomaan kahvit ja juttelemaan", Enni ehdottaa, enkä ole varma kummalle se puhuu. Seuraan kuitenkin sitä keittiöön hiukan varovaisesti ja istun alas pöydän ääreen.

Enni istuu minua vastapäätä ja sosiaalityöntekijä viereeni, pitäisi varmaan opetella muistamaan sen nimi.

"Otatko kahvia?" Enni kysyy, johon nyökkään pienesti. Hän kaataa kuppiini kahvia.

Tuijotan kahvikuppiani ja yritän keskittyä, mutta jotenkin melkein kaikki sanat menevät ohitse. Leijailen omiin maailmoihini ja herään vasta, kun multa kysytään jotain perus kysymyksiä. Vastaan niihin varovasti, hiljaisella äänellä. Jostain syystä tänään hermostuttaa vaan niin paljon.