Pelkuri

Luku 31: Matias

Renen näkökulma:

Askel ja lopulta olen painajaisten keskipisteessä. Painajaisten sykkivässä sydämessä, joka pumppaa verta ja kauhua jokaiseen, joka on nähnyt joskus painajaista. Tunnen ihmisten katseet itsessäni, kun kävelen tyynesti. Mitä koulu olisikaan ilman ihmisiä, toisaalta, ovatko nämä olennot edes ihmisiä?

Olennot, jotka kuiskailevat ja nauravat. Tekee pilaa kustannuksellasi, ovatko ne ihmisiä? Ketkä meistä oikeasti on ihmisiä, mikä edes luokittelee ihmisen?

En kohtaa ihmisten katseita, antaa niiden puhua. Levittää juoruja siitä, miksei mä ja Tuomas olla enää kavereita. Antaa niiden puhua, puhukaa nyt kiireellä paskaa ja mykistäkää suunne, kun sieltä tulisi kerrankin jotain tärkeää. Niinhän koulu toimii.

“Rene?” kuuluu huuto ja tunnistan äänen heti. Nostan katseeni, kohdaten tutut silmälasien takaanta katsovat silmät. Hidastettu kohtaus, kun Matias ryntää mun luo. Ensin näyttää siltä, että se aikoo vähintääkin halata mua, mutta sitten se taitaakin muuttaa mielensä, koska se katsoo eka ympärilleen, huomaten muiden katseet ja perääntyy.

Kerkeän jo pettyä, mutta Matias muuttaakin taas mielensä.

“Vitut muista”, se mutisee ja vetää mut halaukseen. Mä olin aikeissa kysyä, miksei se oo pitänyt muhun yhteyttä, mutta se voi odottaa vielä hetken. Kello soi. Mä yritän irtaantua Matiaksesta, mutta se pitää mua paikallaan.

“Sä myöhästyt tunnilta?” mä naurahdan, kun se roikkuu edelleen mussa kiinni, vaikka melkein kaikki oppilaat ovat jo kadonneet. Se tuoksuu samalta kuin aina ennenkin, mä olen niin odottanut, että pääsen taas tuntemaan sen kädet mun ympärillä, sen pehmeät huulet mun huulilla.

“Ei kiinnosta mitkään tunnit”, Matias väittää ja puristaa mua, niinkuin hänen koko elämänsä olisi kiinni siitä.

“Mistä lähtien sua ei oo kiinnostanu koulu?” mä kysyn epäileväisenä naurahtaen.

"Siitä lähtien ku en oo nähnyt sua ja mulla on ollut sua ikävä", se kertoo, irrotan sen kädet musta hellästi, vaikka en tahtoisi.

"Sä voit halailla mua koko päivän koulun jälkeen, mutta nyt sun pitää mennä, ettet myöhästy"

"Mutta.." se aloittaa vastalauseen. Suutelen sitä suoraan suulle ja peräännyn, ennenkuin se kerkeää vastata.

"Vauhtia", kuiskaan sille, hipaisten sen pehmeää poskea, sitten kävelen pois, kiirehtien omalle tunnille.

Matiaksen näkökulma:

Tuijotan Renen loitonevaa selkää. Jään räpyttelemään silmiäni, kunnes muistan, että mulla alkaa tunti minä hetkenä hyvänsä ja ryntään käytävää pitkin luokan eteen. Onneksi opettaja sattuu olemaan myöhässä ja saavun juuri, kun hän avaa ovea. Menen sisään hiukan hengästyneenä, saan kummastuneita katseita osakseni.

Ruokatunnilla, en mene ruokalaan. Istun käytävän reunalla, kun huomaan Renen kävelevän mua kohti, eikä se meinaa huomata mua.

"Hei Rene", huikkaan joka saa sen kääntämään hämmentyneen katseensa muhun. Se kuitenkin haihtuu melkein heti, muuttuen hymyksi ja Rene istuu mun viereen.

"Miks sä et vastannut mun viesteihin?" Rene kysyy hiukan kireästi.

"Mä vähän niinkuin tiputin mun puhelimen kylpyammeeseen.." vastaan nolostuneena, se naurahtaa.

"Miten sä siinäkin onnistuit?" se kysyy huvittuneena. Pudistan vain päätäni, en oikeasti tiedä. Se vain lipsahti mun käsistä kylpyammeen pohjalle.

Yritin kalastaa sitä kädelläni, mutta menetin tasapainon ja kaaduin naamalleni sinne. Se ei todellakaan tuntunut kivalta.

Puhelin taisi olla samaa mieltä, koska sitä ei saatu elvytettyä edes riisillä.

"Sain uuden puhelimen", ilmoitan ja heiluttelen älypuhelintani sen naaman edessä. "Ja sun numero oli poistunut ja jouduin hankkimaan uuden sim-kortin", ilmoitan. Rene näyttää jotenkin huojeentuneelta.

"Mitä?" mä kysyn ja laitan puhelimeni takaisin taskuun.

"Eli sä et välttele mua?" se kysyy vaivaantuneena. Jolloin pudistan päätäni.

"Et oo tosissas, miks mä välttelisin sua?" kysyn siltä, jolloin se kääntää katseensa nolona lattiaan.

"Aattelin, että säkin niinku Elias ja sä..", se onnistuu sopertamaan. Pudistan sille päätäni ainakin kymmenen kertaa, jotta se tajuaisi, miten typerä pelkkä ajatuskin olisi.

"Mä lupaan, etten oo samanlainen kun Elias", vakuutan, se katsoo mua hiljaa, lähes mustilla silmillään.

Sen suupielet kaartuvat hymyyn ja kun sen silmiin syttyy pilkkeet, niin se saa Renen silmät näyttämään tähtitaivaalta. Jokainen hippu loistaa kirkkaana mustaa taustaa vasten ja jokainen niistä kimaltelee eri tavalla.

"Kiitos", se kuiskaa. Kello soi ja meidän tiemme eroavat.

Tuo jätkä, on kuin yksi tähti, yötaivaalla. Ei mitenkään erityisen kirkas, ei mikään mihin kiinnittäisi enemmän huomiota, mutta kun katsoo ulkokuorta syvemmälle, niin se saattaakin olla kaunein kaikista tähdistä.