Pelkuri

Luku 40: Viimeinen luku

Katuvalot loistavat pimeässä, tuoden valoa hämärille kujille. Matiaksen isä ajaa autoa hyräillen iloisesti, Helinä nukkuu vasten auton ikkunaa.

Matiaksen äiti selailee uutisia puhelimellaan ja välillä sanoo jonkun ääneen, mielenkiintoisen löydettyään. Päivä on ollut heillä kaikilla pitkä ja he odottavat pääsevänsä jo kotiin. On jo ilta, Matias ja Rene katsovat leffaa parinkymmenen kilometrin päässä, toisiaan vasten käpertyinenä. Kaikki vaikuttaa olevan täysin niinkuin pitää.

Helinä näkee pahaa unta, vaikka sitä ei voikkaan hänen kasvoiltaan nähdä. Hänen kasvonsa ovat tyynet, rauhalliset.

Hänen kasvoiltaan ei nää, miten hän juuri nyt tällä hetkellä, itkee ja huutaa, kun pimeys vetää häntä mukanaan. Siitä ei ole merkkiäkään hänen kasvoillaan, huuliltaan  pääsee pieni uninen inahdus. Se peittyy auton moottorin ja isän hyräilyn sekaan, niinkuin sitä ei olisi päästettykään.

Tuuli ulkona yltyy, se vaistoaa seuraavan hetken tapahtumat. Taivaan kyyneleet tavoittelevat maanpintaa, synnyttäen ropinaa. Vain pari minuuttia enää, vain pari minuuttia. Kohtalon kello tikittää sekunteja, varttuen omaa aikaansa. Viisarit jatkavat matkaansa eteenpäin, hekin haluavat hetkensä.

Ajotiellä ei näy ketään muita, liikenne on näyttänyt katoavan. Auton tuulilasin pyyhkijät yrittävät parhaansa mukaan luoda lisää näkyvyyttä, mutta siltikin näkyvyys on huono. Autonvalot loistavat kilpaa katuvalojen kanssa.

Tuntematon pariskunta kävelee onnellisena kadulla, pidellen toisiaan kädestään. Kumpikaan heistä ei aavista, mitä tulee tapahtumaan. Kukaan ei aavista, vaikka tilanne lähenee ja lähenee, kukaan ei aavista, vaikka siitä tulevat synkät vibat leijailevat ilmassa. Sitten se tapahtuu, pisaroiden tippuessa taivaalta ja salaman jyrähtäessä.

Auto tulee eteen, ihan noin vain. Matiaksen isä painaa jarrut pohjaan, mutta siitä ei ole enää mitään hyötyä. Hän yrittää epätoivoisesti kääntää rattia ja auto vetää äkkikäännöksen, törmäten katutolppaan ja toisen auton ajaessa suoraan päin. Ilmassa kaikuu Matiaksen äidin kiljunta ja nukkuvan Helinän tuhina. Kirkas välähdys, on viimeinen asia minkä he näkevät, ennenkuin taju lähtee.

Sitten kaikki äänet pysähtyvät hetkeksi, kaikki pysähtyy hetkeksi. Kuin kohtalon kello olisi kokonaan lakannut lyömästä, pisarat pysähtyvät ilmaan. Sitten, aika vaikuttaa nopeentuvan.

Helinän painajainen on poissa, hän ei nää enää unta. Uni on muuttunut mustaksi tyhjyydeksi. Takaikkunasta lentäneet lasinsirpaleet ovat turmelleet Helinän kauniit kasvot. Hänen naamansa ei ole kuitenkaan yhtä veressä, kuin isänsä. Isän tajuton vartalo on lysähtänyt vasten turvavyötä, josta ei ollut juurikaan hyötyä.

Matiaksen äiti on selvinnyt vähän vähemmällä, mutta hänkin vuotaa verta enemmän, kun on tervettä. Jos verenvuoto ei kohta tyrehdy, hän vuotaa kuiviin.

Konepelti haisee palaneelta ja siitä leijailee ilmaan sakeaa savua, joka nousee ilmaan, kuin luoden jonkin näköisen savumerkin.

Kuuluu huutoa ja pian koko tajuton perhe kiskotaan ulos autosta. Pariskunta huutaa epätoivoisesti ohilkulkijoita apuun, ihmisiä säntää paikalle.

Myrskyinen ilta on täynnä odottamatonta hätää, sellaista mitä ei koskaan uskoisi tapahtuvan, ei omalle kohdalle. Ei Matiaksen äidin, ei Matiaksen isän, ei Helinän kohdalle, niin silti siinä kävi. Niin vain tapahtui, eikä mikään olisi voinut estää sitä. Niin täytyi tapahtua, niin kohtalo sen määräsi.

Kaikki kolme näyttävät hengittävän, mutta tilanteen vakavuudesta yksikään paikalle tullut ei tiedä. Hätääntynyt nainen ottaa puhelimen tärisevän käsin, soittaa hätänumeroon.

Tärisevät sormet naputtelevat kolme numeroa puhelimesta, joita ne eivät ole koskaan ennen naputelleet. Puhelin siirtyy korvalle.

Aika tuntuu matelevan, kunnes ambulanssin valot ja kimeä sireeni lähestyvät. Pian kaikki kolme ovat matkalla sairaalaan.

Tiedottomina tästä kaikesta, katsovat Matias ja Rene telkkaria, kun kello alkaa lähestyä ilta seitsemää. Renen pitäisi alkaa jo lähteä, mutta pieni epäilys on alkanut hiipiä molempien sydämiin.

Mikä niillä kestää niin kauan?

Kolmeatoista yli, Matiaksen puhelin pärähtää soimaan ja se mitä hän kuulee, sitä hän ei todellakaan osannut odottaa. Hän puhkeaa kyyneliin ja Rene halaa häntä, kumpikaan ei puhu enää mitään. Kummaltakaan ei pääse sanoja ulos suusta, se on liian epätodellista ollakseen totta.

Taivaskin osoittaa suruaan, salamat sinkoilevat maahan. Hitaasti sade loppuu, valuttaen viimeiset pisaransa.

Joku oma hömppä kommentti:

Ja tää kirja on valmis!!!

Hahhah, tunnen oloni ilkeeks ku lopetin näin.

Vihaatteko mua nyt?  XD

Mut joo nyt jos olo käy tylsäksi, kun tämä on ohi, niin voitte mennä lukemaan:

Se on sairaus tai Hopeinen harha.

Tai vaikka jotain valmiita tarinoita.

Saatan tehä tähän jatko-osan joskus, jaksaisitteko lukee?

(Päivitys tänne, tein tähän tarinaan vielä yhden luvun, enkä kirjoita jatkoa.)

💭Vanileea💭