One More Second

Luku 3 ~ Epävarmuuksia ja uusia tuttavuuksia

*MUOKATTU 19.6.2019*

_________

Nellin nk

Katselin harmaassa kansiossa olevaa todistustani ja hymähdin hiljaa. Ihan perus todistus: muutama kymppi, pari ysiä ja loput kaseja. Olin keskiverto oppilas, en penaalin terävin kynä, mutta en mikään tyhmäkään. Pamautin kansion kiinni ja nostin leukani ylös. Annoin katseeni vaeltaa ympäri koulunpihaa, joka autioitui kovaa vauhtia, sillä kaikilla oli kiire kesäloman viettoon. Tavallaan minullakin oli kiire, koska pakkaaminen oli vielä kesken, mutta jostain syystä en saanut jalkojani liikkeelle. Seisoin vain paikoillani ja olin tuntevinani käden olkapäälläni. Käänsin katseeni oikealle, mutta en nähnyt ketään. Salaman nopeasti vilkaisin vasemmalle, mutta en nähnyt sielläkään ketään. Huokaisin syvään ja kohautin olkiani. Kuvittelin taas kaikein. Tai mitä, jos se olikin Sonja. Mitä jos tyttö halusi näyttää, että oli paikalla tapahtui mitä tahansa. Sonjasta tulikin mieleen, että minun pitäisi vielä käydä tuon haudalla ennen lähtöäni.

"Hautausmaalle siis", kuiskasin itselleni ja pakotin jalkani liikkeelle. Hitaasti, mutta varmasti poistuin koulunpihasta enkä nähnyt ketään enää missään. En yhtään ihmetellyt, koska kevätjuhla päättyi jo aikoja sitten.

Harmaa hautakivi osui näkökentälleni, ja pysähdyin sen eteen. Ensimmäinen kyynel vierähti poskelleni, mutta pyyhin sen nopeasti pois. Se oli kuitenkin aivan turhaa, koska seuraava suolainen vesipisara teki jo tuloaan. Huokaisin syvään, minkä jälkeen kyykistyin. Harmaan kiven pintaan oli kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla siskoni nimi sekä syntymä- ja kuolinpäivä: Sonja Helene Joki 14.9.2002 - 26.7.2017.

"Tänään oli viimeinen koulupäivä, ja saatiin todistukset. Ja arvaa mitä? Elli lauloi taas kevätjuhlassa. Se tuskin oli yllätys", kerroin siskolleni, ja pieni naurahdus karkasi vaaleanpunaisella huulikiillolla peitettyjen huulieni välistä. Elli oli ikäisemme tyttö, joka oli jo ekaluokasta lähtien laulanut kaikissa mahdollisissa juhlissa. Ei siinä, kyllä tyttö osasi laulaa, mutta olisi ollut kiva kuunnella jonkun muunkin laulua joskus. "Ja toinen juttu, mitä et ikinä arvaa", jatkoin innoissani. "Sain kuviksest kasin! Sä aina sanoit, etten voi saada siitä ikinä seiskaa parempaa, mut mites kävikään", tokaisin voitonriemuisena ja heitin vaaleat kiharat hiukseni olkani yli. Siskoni kiusoitteli minua aina siitä, että oli sentään jossain aineessa minua parempi, ja se ainoa aine oli kuvis. Mutta näköjään sekään ei enää pitänyt paikkaansa.

Aika riensi kuin siivillä, kun juttelin siskolleni. Kerroin tuolle kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Tarinani kuitenkin keskeytyi, kun puhelimeni pirahti soimaan. Tunnistin jo soittoäänestä, että soittaja olisi äiti. Otin pirisevän laitteen pienestä valkoisesta laukusta ja vedin sormeni vihreän luurin yli.

"Missä ihmeessä sä olet?" äiti esitti kysymyksensä sen enempää tervehtimättä.

"Hautausmaalla", vastasin ja nousin seisomaan. Suoristin valkoisen pitsimekon helmaa ja nostin laukun hihnan paremmin olalleni.

"Sun pitäs olla kotona pakkaamassa ja valmistautumassa lähtöön. Vajaat kaks tuntia, niin meidän pitää lähteä kentälle", Helene jatkoi meuhkaamistaan saaden minut huokaisemaan syvään.

"Okei, mä tulen", sanoin ja otin puhelimen pois korvaltani. Lopetin puhelun ja käänsin katseeni harmaaseen hautakiveen, jonka edessä olin istunut ainakin tunnin. "Mä en voi nyt hetkeen käydä tääl, mut älä luulekaan, et unohtaisin sut. En ikinä", kuiskasin hiljaa. Painoin huuleni sormiani vasten, minkä jälkeen kosketin sormillani kiven rosoista pintaa. Otin askeleen taaksepäin, mutta käännyin kuitenkin ympäri ja lähdin tepastelemaan kohti kotia. Oikeastaan minun pitäisi juosta, koska kaikki oli vielä vaiheessa, ja olin aivan varma, että minulle tulisi aivan helkatin kova kiire.