One More Second

Luku 7 ~ "Marcus ja Martinus"

*MUOKATTU 19.6.2019*
______________

Nellin nk

"Nelli, kuka tää tyttö täs kuvas on?" Marcus kysyi juuri kun olin aukaisemassa poikien profiilia. Keskeytin tekemiseni ja käänsin katseeni äskeisen kysymyksen esittäjään. Vilkaisin puhelimennäytöllä olevaa kuvaa ja purin hellästi huultani. Näytöllä oli kuva minun ja Sonjan kaverikuvasta, joka oli otettu ekaluokalla. Meillä molemmilla oli saparot, sekä samanlaiset mekot, tosin minun mekkoni oli vaaleanpunainen ja Sonjan tummansininen. Hymyilimme molemmat leveästi, ja minulta puuttui toinen etuhammas, joka oli kaikkien mielestä söpöä. Silloin en ymmärtänyt sitä, olin vain ylpeä, kun minusta alkoi tulla iso tyttö, koska hampaat tippuivat. Olin julkaissut kuvan 14.9.2017, joka oli meidän 15. syntymäpäivä.

"Yks kaveri vaan", valehtelin ja purin huultani, mutta tällä kertaa kovempaa kuin äsken. En pitänyt valehtelusta, mutta en halunnut kertoa pojille Sonjasta. Ainakaan vielä. En ollut vielä valmis siihen. Ja eihän se noille edes kuulunut.

"Onks se kuollu, koska oot kirjottanu ton kuvatekstin vähän siihen tyyliin, et olis", Martinus uteli, ja siirsin katseeni tuohon. Poika katseli minua ruskeilla silmillään ja yritti selvästi lukea ajatukseni. Pudistelin pienesti päätäni ja huokaisin hiljaa. Pitäisikö minun sittenkin kertoa pojille, kuka tyttö oikeasti oli? Hehän tavallaan jo tiesivät, että joku minulle tärkeä ihminen oli menehtynyt, mutta luulivat sen olevan vain kaverini. "Vai puhutteks te muuten vaan, että kaveri on suojelusenkeli ja taivaan kirkkain tähti?" Martinus jatkoi ja kallisti päätään hieman oikealle, mutta ei kääntänyt katsettaan pois minusta.

"Joo", kuiskasin. Päätin jatkaa valehtelemista, koska kertoisin sitten joskus, kun olisin siihen valmis. "Tai ei, mut en haluu puhuu siitä", lipsautin jostain syystä ajatukseni ilmoille. Peitin suun kädelläni ja nousin seisomaan. "Unohtakaa koko juttu", sanoin nopeasti ja annoin katseeni lipua Marcuksen silmistä Martinuksen silmiin ja takaisin Marcuksen silmiin. Kumpikaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun päätin ottaa jalat alleni ja suunnistin eteiseen. Tarvitsisin vähän raitista ilmaa ja haluaisin muutenkin tutustua uuteen kotipaikkakuntaani. Tungin kännykän mustien farkkujen takataskuun ja kumarruin laittamaan valkoiset Converset jalkoihini. Conssit olivat lempikenkäni, koska ne olivat mukavat jalassa ja ihan kivan näköisetkin.

"Mihin sä meet?" taakseni ilmestynyt ihminen kysyi ja aiheutti minulle melkein sydänkohtauksen. Kiljaisu pääsi huulieni välistä, ja pyörähdin nopeasti ympäri. Vähän turhankin nopeasti, sillä törmäsin tämän mysteeri-ihmisen rintakehään. "Sori, ei ollu tarkotus pelästyttää", tulija sanoi pahoittelevalla äänensävyllä, ja otin askeleen taaksepäin. Tutkailin poikaa päästä varpaisiin ja tunnistin tuon olevan Marcus.

"Ei se mitään", sopersin ja laitoin silmilleni valahtaneen hiussortuvan korvan taakse. "Oon menos ulos", jatkoin vastaten Marcuksen esittämään kysymykseen.

"Mä tuun kans", poika ilmoitti ja alkoi kiskoa kenkiä jalkaansa. Huokaisin syvään ja pudistelin päätäni.

"Haluun mennä yksin", tokaisin painottaen yksin-sanaa. Vaaleahiuksinen ja ruskeasilmäinen ihminen suoristi itsensä ja kääntyi katsomaan minua. Marcus kohotti toista kulmaansa ja oli selvästi sanomassa jotain, mutta keskeytin tuon tylysti: "Meen jo, heippa!" Mitään sen enempää sanomatta aukaisin valkoisen ulko-oven ja astelin ulos. Suljin oven perässäni ja loikin pari porrasta alas, minkä jälkeen pinkaisin juoksuun. Tai en minä nyt juossut, mutta kävelin ehkä hieman normaalia kovempaa, ettei Marcus saisi minua kiinni.

Olin kierrellyt ympäri kylää jo hyvän tovin ja olin varma, ettei kumpikaan pojista lähtenyt perääni. Vilkuilin silti edelleen taakseni vähän turhankin usein, koska minusta tuntui, että joku seurasi minua. En kuitenkaan koskaan nähnyt ketään, joten kuvittelin varmaan vain omiani. Ajatukset pyörivät ympyrää pääni sisällä enkä oikein saanut niistä mitään selkoa. Toinen puoli minusta oli onnesta soikeana, sillä minulla oli vihdoin kavereita, jotka oikeasti välittivät minusta. Mutta pieni punainen pirulainen toisella olkapäälläni kuiskaili korvaani jatkuvasti, että minun ei kannattaisi innostua liikaa. Marcus ja Martinus olivat minulle mukavia vain, koska heidät oltiin lahjottu. Eikä ketään voinut kutsua kaveriksi alle päivän tuntemisen jälkeen. Enhän tiennyt heistä mitään eivätkä he tietäneet minusta mitään. Ei ihmistä, josta tietää vain nimen, voi sanoa kaveriksi. Vai olinko jälleen liian epäileväinen? Voisinko luottaa heihin? Pojat kyllä vaikuttivat mukavilta ja hyvällä tavalla uteliailta, mutta riittäisikö se? Mitä jos he olisivatkin oikeasti aivan kamalia ja kyselleet kaikkea vain sen takia, että saisivat käyttää tietojaan myöhemmin minua vastaan?