One More Second

Luku 34 ~ "Teit on kaks ja mua vaan yks"

Nellin nk

Ulkona satoi edelleen ja lisäksi oli alkanut tuulemaan ihan hirmuisesti. Pisarat hakkasivat ikkunoita vasten, minkä takia niistä ei nähnyt kunnolla ulos. En koskaan kehdannut myöntää kenellekään, mutta oikeasti rakastin sadepäiviä ja sateen ropina rentoutti kivasti. Sadepäivät olivat aina hyvä tekosyy olla vain sisällä tekemättä mitään. Sai maata sohvalla vilttiin kääriytyneenä, syödä suklaata, juoda kaakaota ja lukea kirjaa tai katsoa leffoja. Kukaan ei tullut käskemään pihalle. Ainoa huono puoli sateisissa päivissä oli se, kun joutui pyöräilemään tai kävelemään kaatosateessa kouluun ja kotiin. Meillä oli Sonjan kanssa niin lyhyt koulumatka, että emme kulkeneet julkisilla ja vanhemmat veivät meidät todella harvoin autolla. Tietenkin he yrittivät parhaansa, mutta heillä oli usein aamuisin töitä. Ala-asteellahan se oli vain hauskaa, kun sai hyppiä vesilätäköihin ja laskea kastematoja. Ja silloin oli ihan ok käyttää sadevaatteita ja kumppareita. Yläasteella sadevaatteet olivat maailman noloin juttu ja kumpparitkin olivat siinä ja siinä. Sen takia vietin koulussa useita tunteja märissä vaatteissa ja valitin, kun varpaat olivat jäässä.

"Ihan järkyttävän kamala ilma", Marcus valitti tylsistyneellä äänellä ja lysähti istumaan sohvalle. Vedin vaistomaisesti jalkani koukkuun, jotta poika mahtuisi paremmin. Tuo katsahti minua nopeasti ja alkoi virnuilla pelottavasti.

"Mitä sä oikein virnuilet?" kysyin kulmat kurtussa ja vedin harmaan viltin paremmin päälleni. Päädyin aamupalan jälkeen makuuasentoon sohvalle ja jähmetyin selaamaan puhelintani, joka oli kuitenkin melko kuollut.

"En kai mä nyt noin iso oo?" ruskeasilmäinen ja vaaleahiuksinen norjalaispoika kauhisteli ja kallisti päätään vasemmalle. Tuhahdin hiljaa ja muljautin silmiäni samalla kun pudistelin päätäni.

"Oot ihan järkyttävän iso. Oon ain miettiny, et miten sä ees mahut tähän sohvalle", tokaisin sarkastisesti ja hinasin itseni istuma-asentoon. Marcus tuijotti minua kulmat kurtussa ja suu mutrussa. "Heei, se oli vitsi. Et sä oo mun mielestä mitenkään iso", kiirehdin sanomaan, kun en oikein ollut varma, ottiko Marcus lausahduksen tosissaan. "Tai oothan sä pitkä, mut et muuten oo mitenkään isokokonen", sopersin ja aloin räpläämään hiuksiani. Tein niin todella usein, koska tein niin aina kun olin tylsistynyt, keskityin kuuntelemaan jotain tai olin hermostunut.

"Joo joo, kyl mä tajusin", Marcus naurahti ja taputti minua pari kertaa polvelle. Huokaisin helpotuksesta ja hymyilin pojalle leveästi. Samalla Martinus laahusti olohuoneeseen ja kirjaimellisesti lysähti istumaan veljensä syliin. "Äh Martinus, sä painat", veljensä runnomaksi jäänyt poika älähti ja tönäisi Martinuksen pois sylistään sohvalle.

"Tiedätkös Marcus Gunnarsen, että olisi erittäin epänormaalia, jos minä en painaisi mitään", Martinus kysyi kirjakieltä puhuen ja tuijotti veljeään suoraan silmiin. Marcus naurahti päätään pudistellen ja kääntyi katsomaan minua.

"Aloin just miettii, et miks toi on mun veli?" pidempihiuksinen poika ihmetteli ja osoitti Martinusta sormellaan.

"Koska teil nyt vaan sattuu olemaan sama äiti ja isä", vastasin olkiani kohauttaen ja annoin naurahduksen karata huulieni välistä. Olivathan nuo kaksi nyt äärettömän suloisia yhdessä ja heistä oikein huokui rakkaus toista kohtaan.

"Mä en ny tiiä vastasko toi mun kysymykseen, mut hyväksyn vastauksen silti", Marcus tokaisi ja huomasin, kuinka tuo vilkuili minua ja Martinusta vuorotellen. "Miettikää, jos me oltais sisaruksii. Se olis siistii", poika pohti ääneen, ja jouduin puremaan huultani etten alkaisi nauraa. En menisi vannomaan, että se olisi kovinkaan siistiä.

"Parast olis, jos me oltais kolmoset", Martinus hihkaisi nauraen, ja sai minut pudistelemaan päätäni.

"Me ihan varmaan tapeltais koko ajan ja kaikki mun kaverit olis ihan varmaan kuses teihin", kerroin oman mielipiteeni, ja sain kaksi ruskeasilmäistä poikaa tuijottamaan itseäni.