One More Second

Luku 11 ~ "Koska oon meist vanhin..."

*MUOKATTU 21.6.2019*

______________
Nellin nk

Olimme kävelleet jo hyvän tovin, ja pojat kinastelivat jostain. En ollut keskinyt siihen yhtään, koska olin niin lumoutunut Troforsin maisemista: horisontin tasaisen pinnan rikkoivat korkeat vuoret, joita ympäröi mäntymetsät. Olin asunut koko elämäni Helsingissä, joten en kovin usein nähnyt mitään tällaista. Jotenkin täällä oli niin ihanan rauhallista. En koskaan kuvitellut, että voisin nauttia näin pienestä paikasta näinkin paljon. Tai sitten vain katselin paikkaa vielä vaaleanpunaisten lasien läpi, en tiedä. Hymy levisi huulilleni, ja käänsin katseeni kohti taivasta, joka oli kauniin vaaleansininen. Jossain kaukana lipui harmaita pilviä, mutta näytti siltä, että ne menisivät ohi. Ainakin toivottavasti.

"Tiiraileks sä lintuja vai mitä teet?" huvittunut ääni kantautui korviini, minkä takia tipuin pilvilinnoistani takaisin maanpinnalle. Käänsin katseeni pois taivaasta ja tavoitin Marcuksen ruskeat silmät.

"Totta kai! Tiedän linnuista kaiken, sillä oon oikeen lintuekspertti", vastasin normaalilla äänellä ja kohautin olkiani. Marcus tuijotti minua epäilevästi ja kohotti toista kulmaansa.

"Oikeesti?" poika kysyi. Nyökäytin vain päätäni ja käänsin katseeni pois Marcuksesta. Oikeasti tunnistin ainoastaan perus tintit, jotka kävivät talvisin lintulaudallamme syömässä pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä. Variksen ja harakankin sekoitin aina keskenään, vaikka meille oli koulussa opetettu ties kuinka monta muistisääntöä niiden erottamiseen. "Mä en tiiä linnuist mitään", Marcus parkaisi, ja minun oli pakko vilkaista vasemmalla puolellani kävelevää poikaa, joka levitteli käsiään.

"Ethän sä tiiä mistään muustakaan mitään", Martinus liittyi keskusteluun ja tönäisi veljeään kylkeen.

"Tiiän vaiks mitä. Esimerkiks sen, et kirahvit pystyy nuolemaan omia korviaan ja sen, et torakka voi elää yheksän päivää ilman päätä ennen ku se kuolee nälkään", vieressäni kävelevä ihminen viisasteli etusormi pystyssä.

"Huoh Marcus, miten tylsä elämä voi jollain olla, et ettii jostain tollaisia tietoja?" Martinus nauroi. Marcus vain virnisteli leveästi ja levitteli käsiään.

"Mut miettikää niiden elämää, jotka on tutkinu noi jutut. Niil vasta tylsä elämä onki ollu", sanoin nauraen ja heilautin olalleni ilmestyneen letin selkäni puolelle.

"Jep, kuka seuraa jonkun torakan elämää sen jälkeen, ku on ensin irrottanu sen pään", Marcus pohti, ja nyökyttelin. "Mut ei kai siin mitään, jos ei muutakaan tekemist oo", tuo jatkoi ja alkoi jälleen nauraa.

"Miettikää sitä torakka parkaa, sil on ollu aika kivulias kuolema", huomautin ja mutristin huuliani. Torakat eivät kuuluneet lempieläimiini, mutta eihän se silti ollut reilua, että niiltä irroteltiin päitä.

"Tosi surullista", Martinus sanoi muka surullisena, mutta tuon äänestä kuuli, ettei poika oikeasti ollut surullinen.

"Onneks sä oot niin empaattinen, bro", vieressäni kävelevä ihminen nauroi, ja näin, kuinka Marcus tönäisi veljeään kylkeen. Pudistelin nauraen päätäni ja tajusin meidän olevan ilmeisesti perillä, sillä ainakin olimme saapuneet rannannäköiseen paikkaan.

"Aina", Martinus tokaisi ja suoristi ryhtiään, minkä jälkeen nosti leukaansa ylös, jotta näyttäisi mahdollisimman ylimieliseltä. "Mut me ollaan perillä", tuo jatkoi hymyillen ja oli jälleen oma itsensä.

Pojat hävisivät pukukoppiin vaihtamaan uikkareita. Eivät siis keskenään vaihtaneet uikkareita, vaan laittoivat uimahousut jalkaansa. Itse etsin hyvän paikan hietikolta ja löydettyäni sellaisen istahdin alas. Otin kengät ja sukat pois jalasta, minkä jälkeen upotin varpaani lämpimään hiekkaan. Hiekka kutitteli paljailta varpaitani, ja pakko myöntää, että se tuntui kivemmalta, kuin märkä ja kostea nurmikko. Naurahdin hiljaa ja näin, kuinka pojat tulivat pois sovituskopista ja astelivat luokseni.