One More Second

Luku 31 ~ "Jeg elsker deg"

Nellin nk

*Hypätään ajassa noin kuukausi eteenpäin eli ollaan heinäkuun lopussa*

Tuijotin tietokoneenruutua silmät suurina ja suu auki. Luin viestin läpi moneen kertaan ennen kuin sisäistin sen ja uskoin sen olevan oikeasti lukiolta. Olin päässyt juuri siihen lukioon, johon olin halunnutkin. En vain voinut uskoa sitä. Olin ihan varma, ettei keskiarvoni riittäisi sisäänpääsyyn, mutta sehän riitti helposti. Hymy nousi väkisin huulilleni ja laskin läppärin sängylle, minkä jälkeen pomppasin pystyyn. En olisi ikinä uskonut itsestäni, että kiljuisin onnesta päästyäni kouluun, mutta kaikki oli näköjään mahdollista, koska tajusin kiljuvani kurkku suorana samalla kun hypin ympäri huonetta.

"Nelli, onks sul joku hätä?" Martinuksen hätääntynyt ääni kuului oven suunnalta, ja käänsin katseeni sinne. Pudistelin vain päätäni, loikin pojan luo ja kirjaimellisesti hyppäsin tuon kaulaan.

"Mä pääsin kouluun", kiljaisin Martinuksen korvaan ja irrotin otteeni pojasta. Peruutin parisen metriä ja istahdin sängylle, mutta leveä hymy ei hävinnyt mihinkään huuliltani. "Mä oon niiiiiiiin onnellinen", hihkaisin ja kellahdin selälleni. Ovelta kuului hiljainen naurahdus ja pian Martinus istahti viereeni laskien lämpimän kätensä reidelleni.

"Onnea", poika sanoi, mutta ei kuulostanut kovinkaan innostuneelta. En kuitenkaan jaksanut kiinnittää siihen sen enempää huomiota vaan nousin istumaan ja käänsin katseeni vieressäni istuvaan poikaan, joka tutkaili minua ruskeilla silmillään. Jotenkin olin kuvitellut, että tuon huulilla olisi lähes yhtä leveä hymy kuin minun huulillani, mutta ei. Ehkä pienen pieni hymynpoikanen oli havaittavissa, mutta muuten poika näytti vakavalta.

"Mitä mietit?" kysyin ja kohotin kulmiani. Martinus huokaisi syvään ja näytti pohtivan tarkasti, mitä sanoisi seuraavaksi.

"Sunhan pitää sit lähtee takaisin Suomeen", poika kuiskasi, ja nyökäytin päätäni. Vaikka viihdyinkin täällä paremmin kuin hyvin ja paikka tuntui kodilta, oli minulla silti ikävä kotiin kotiin. Ja eniten minulla oli ikävä äitiä ja isää, joita en ollut nähnyt melkein kahteen kuukauteen muuten kuin ruudun välityksellä.

"Joo, niin pitää, mut ei se tarkota etteikö me voitas silti olla yhteyksissä", selitin ja asetin käteni Martinuksen olalle, minkä jälkeen laskin leukani niiden päälle. "Ja joka tapaukses mun pitäs mennä takasin Suomeen, koska se on mun koti. Ja teilläki alkaa taas kaikki musahommat", jatkoin ja tutkailin Martinuksen kasvoja. Tai lähinnä tuon poskea ja nenää, koska tästä kulmasta en nähnyt muuta. Martinus käänsi katseensa sylissään lepääviin käsiinsä ja huokaisi hiljaa, mutta ei vastannut mitään. Hymähdin itsekseni ja kurottauduin painamaan huuleni pojan poskelle, minkä jälkeen nousin seisomaan ja astelin ikkunan luo. Tunsin Martinuksen katseen takaraivossani, mutta en kääntänyt katsettani poikaan.

"Mitä meille tapahtuu?" Martinus kysyi hiljaisella äänellä, ja tällä kertaa minun oli pakko kääntää katseeni edelleen sängynreunalla istuvaan söpöläiseen, joka katseli minua ruskeilla silmillään. Kohautin olkiani, koska en tiennyt vastausta pojan kysymykseen. Tosiaan, emme mitenkään virallisesti olleet Martinuksen kanssa yhdessä enkä oikeastaan ollut itsekään varma, että mitä me ylipäätään olimme. Vietimme paljon aikaa yhdessä, halailimme enemmän kuin normaalit ystävykset ja silloin tällöin saatoimme vaihtaa pusun jos toisenkin. Mutta mitään muuta emme olleet tehneet, emmekä tulisi tekemäänkään vielä pitkään aikaan, jos se minusta oli kiinni. Vika ei tosiaankaan ollut Martinuksessa, mutta en vain kokenut olevani valmis mihinkään sellaiseen. Eikä Martinuskaan ollut vihjaillut mitään sellaista, joten tuskin tuokaan ajatteli mitään muuta.

"Mä en tiiä, mut voidaaks olla miettimät sitä nyt ja tehä jotain hauskaa?" vaihdoin puheenaihetta. "It's the moments together that matters the most", lainasin pojan lausahdusta ja annoin hymyn nousta huulilleni. Hymy löysi tiensä myös Martinuksen huulille ja tuo nyökäytti päätään.