One More Second

Luku 5 ~ "Kuitenkin haukuit meiät pystyyn..."

*MUOKATTU 19.6.2019*

______________

Nellin nk

Räväytin silmäni auki, sillä niihin osui kirkas valo. En kuitenkaan nähnyt mitään valoa enää, joten räpyttelin vain silmiäni ja haukottelin isosti. Katselin ympärilleni ja tajusin olevani edelleen autossa. En kuitenkaan nojannut ikkunaan vaan Marcuksen olkapäähän. Nousin istumaan kunnolla ja käänsin katseeni vieressäni istuvaan poikaan, joka näköjään nukkui. Marcuksen pää nojasi Martinuksen olkapäähän, ja viininpunainen pipo oli valahtanut tuon silmille. Tahaton naurahdus karkasi huulieni välistä ja pudistelin päätäni. Huomasin, että valkoinen kuuloke oli tipahtanut Marcuksen korvasta tuon syliin ja kurtistin kulmiani. Pitäisikö minun napata se ja kuunnella minkälaista musiikkia poika kuunteli? Olisiko se liian tungettelevaa? Mitä jos Marcus kuitenkin suuttuisi minulle? Olihan se melkein sama asia, kuin toisen puhelimen tutkiminen.

"Ei se huomaa mitään", kuiskasin itselleni ja kurottauduin nappaamaan napin käteeni. Hetkeäkään miettimättä tungin sen korvaani ja meni hetki ennen kuin tunnistin laulajan, joka oli Justin Bieber. Laulu oli hetken hakusessa, mutta viimeistään kertosäkeessä tajusin kuuntelevani kappaletta, jonka nimi oli Sorry. Pieni hymy nousi huulilleni ja vaistomaisesti aloin hytkymään musiikin tahdissa. Oli tosi lähellä, etten alkanut laulamaan, mutta purin huultani. Jos olisin ollut autossa äidin ja isän kanssa, mikään ei olisi estänyt minua laulamasta, mutta nyt en todellakaan voinut sitä tehdä. Ensinnäkin, pojat sekä Emma nukkuivat ja toiseksi, en tuntenut näitä ihmisiä juuri lainkaan. Kolmanneksi, en osannut laulaa, paitsi nuotin vierestä. Mummuni sanoi joskus, että äänellään se variskin laulaa, mutta tuo lausahdus ei auttanut kohentamaan itsevarmuuttani laulamisen suhteen. Hymy huulillani pudistelin päätäni ja huomasin jälleen haukottelevani. Minulla ei ollut mitään tietoa, kuinka kauan olimme ajaneet tai kuinka pitkä matka olisi vielä edessä. "Onko vielä pitkä matka?" tajusin kysyväni edessä istuvilta aikuisilta, jotka molemmat säpsähtivät hiukan. Anne kääntyi kuitenkin katsomaan taakseen ja katseemme kohtasivat.

"Ai, sä olitkin hereillä. Luultiin Kjell-Erikin kanssa, että nuoriso nukkuu", nainen sanoi vastaamatta kysymykseeni. "Mutta on tästä melkein kaksi tuntia vielä, että nuku vaan, jos siltä tuntuu", Anne jatkoi hymyillen, ja nyökäytin päätäni.

"Okei", sanoin, ja Anne kääntyi jälleen katsomaan eteenpäin. Huokaisin syvään ja nojauduin ikkunaa vasten. Marcuksen kuuloke oli edelleen korvassani, mutta tällä kertaa en tunnistanut laulajaa enkä laulua. Haukotus karkasi jälleen huulieni välistä, ja naurahdin itsekseni. Nukkumalla aika kuluisi nopeammin eikä minulla ollut juttuseuraakaan, joten päätin jatkaa uniani.

"Herää Nelli!" joku huusi korvani juuressa, ja säpsähdin hereille. Tajusin tuijottavani ruskeita silmiä, jotka kuuluivat Martinukselle.

"Mä oon hereillä", mutisin unisena ja katselin silmät ristissä ympärilleni. Olimme pysähtyneet ison valkoisen omakotitalon pihaan ja olin melko varma, että olimme perillä.

"Sul on mun kuuloke korvassa", Marcus ilmoitti, ja käännyin katsomaan poikaa, joka oli koko matkan istunut vieressäni. Siinä tuo istui edelleen ja katsoi minua virnuillen. "Kai oli sentään hyvää musiikkia?" poika kysyi.

"Joo", vastasin ajatuksissani ja otin kuulokkeen pois korvastani, minkä jälkeen ojensin sen Marcukselle. Mitään sen enempää sanomatta avasin turvavyöni ja nappasin repun käteeni lattialta. Loikin Marcuksen yli pois autosta ja ihanan viileä ilma otti minut vastaan. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa, ja hymy nousi väkisin huulilleni. Olin edelleen hengissä ja turvallisesti perillä. Tai mistä minä voisin tietää, vaikka heti sisälle astuttuani katto romahtaisi päälleni. "Okei, mitä nyt taas", nauroin itselleni. Ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinenkään, kerta, kun häpesin ajatuksiani. Onneksi en puhunut niitä koskaan ääneen.