One More Second

Luku 30 ~ "Nelli, mikä tää on?"

Martinuksen nk

Päädyin jostain syystä leikkikentälle ja istuin keinussa. Tämä ei ehkä ollut mikään maailman paras paikka miettimiseen, koska ihan kuka vain voisi ilmestyä tänne ihan koska vain. En kuitenkaan jaksanut kävellä pidemmälle. Liikuttelin keinua jaloillani ja nojasin päätäni metalliseen ketjuun, jonka varassa keinu riippui. Huokaisin raskaasti ja suljin silmäni. Tämä päivä ei ollut todellakaan mennyt putkeen: olin riidellyt Nellin kanssa enemmän kuin laki sallii. Eikä siinä mitään, pitihän joskus vähän puhdistaa ilmaa, mutta riitelimme aivan turhasta, ja eniten siinä satutti se, että Nelli oli oikeassa. Olin ihan hemmetin lapsellinen ja tulisin olemaan hyvin yksinäinen, jos jatkaisin samalla linjalla. Pitäisikö minun vain luovuttaa ja pyytää Nelliltä anteeksi? Tai tottakai minun pitäisi pyytää anteeksi, koska eihän tyttö ollut tehnyt mitään väärää.

Nellin nk

Paiskasin valkoiset tennarit eteisen nurkkaan ja marssin suoraan yläkertaan. Äskeinen kauppareissu oli kamalin reissu ikinä. Ihan kuin riiteleminen Martinuksen kanssa ei olisi ollut tarpeeksi paha, niin kaiken kruunasi Emman kyselyt. Tavallaan ymmärsin, että tyttö oli hämillään kaikesta, mutta kuitenkin. Enkä tietenkään voinut jättää Emmaa yksin, joten en voinut lähteä aikaisemmin kotiin.

"Mikäs sua ärsyttää?" Marcuksen ääni havahdutti minut ajatuksistani. Säikähdin hieman ja olin lähellä törmätä poikaan, mutta tuo ehti onneksi väistää. Nostin katseeni ruskeasta lattiasta Marcukseen, joka katsoi minua toinen kulma koholla.

"Sun veljes", tuhahdin ja jatkoin matkaani kohti huonettani. Hiljainen naurahdus kantautui korviini, ja se tuli melko varmasti Marcuksen suusta.

"Onks teil ryppyi rakkaudes?" Marcus ivaili ja äänistä päätellen tuli perässäni. Muljautin silmiäni ja astelin sisälle huoneeseeni. Marssin suoraan sängyn luo ja lysähdin makaamaan mahalleni sen päälle. Nousin kuitenkin heti istumaan ja huomasin Marcuksen seisovan ovensuussa.

"Se on ihan hemmetin lapsellinen", parkaisin ja levittelin käsiäni.

"Avaas vähä enemmä?" ruskeasilmäinen ja vaaleahiuksinen ihminen pyysi ja käveli kirjoituspöydäntuolin luo, minkä jälkeen istahti sille ja hinasi itsensä aivan nenäni eteen. Huokaisin syvään ja nyökäytin päätäni.

"Se luulee, et meil kahdel on jotain", kerroin ja osoitin sormellani ensin Marcusta ja sitten itseäni. Edessäni istuva poika kohotti kulmiaan ja puri huultaan ettei repeäisi nauruun.

"Meil kahdel jotain? Okei", poika naurahti, mutta kuulosti lopussa hieman kysyvältä. "Ja mä kun luulin, et sul ja Martinuksel on jotain", Marcus jatkoi kysyvällä äänellä.

"No kun en mä tiiä, et mikä tää tilanne on", parahdin.

"Annas kun rakkaustohtori Marcus Gunnarsen auttaa", Marcus sanoi vakavalla äänellä, ja tällä kertaa se olin minä, joka puri huultaan ettei repeäisi nauruun.

"Rakkaustohtori?" naurahdin ja pudistelin päätäni.

"Heei, mä yritän auttaa ja sä vaan pilkkaat mua", rakkaustohtori valitti, ja nostin käteni ilmaan. Vakavoiduin samantien, kun ajatukseni palasivat Martinukseen. En oikein tiennyt, olinko pojalle vihainen vai en. Itsehän olin koko riidan aloittanut utelemalla liikoja ja taisin haukkua Martinusta useampaan kertaan. Se ettei Martinus luottanut minuun, satutti eniten. En vain ymmärrä, miten tuo saattoi ajatella, että minulla ja Marcuksella olisi jotain? Olihan Marcus aivan ihana ja hauska, mutta sydämeni sykki vain ja ainoastaan Martinukselle. Jos poika oli mustasukkainen omasta veljestään, niin mitenköhän tuo reagoisi muihin poikiin. Ei sillä, että minulla olisi poikapuolisia kavereita, mutta noin niinkuin periaattessa.