Mä yritin monesti puhua sille, muttei se ikinä vastannut, mulkoili vaan pahasti. Mutta silti se oli niin helkkarin kiinnostava vaaleine kutreineen ja pohjattomine silmineen.
En saanut silmiäni irti siitä, vaikka kuinka kylmästi mua kohtelikin, se v...
"Eiks toi oo Elmeri?" Pyry kysyi juuri, kun olin saanut croisanttini syötyä. Käänsin katsettani samaan suuntaan minne Pyry katsoi ja totta tosiaan, siellähän se Elmeri seisoskeli vilkuillen ympärilleen kuin etsien jotakin.
"Tuun kohta", sanoin Pyrylle ja nousin ylös, jonka jälkeen kiiruhdin ulos pienestä kahvilasta ja kipitin Elmerin luokse, joka ei ollut huomannut mua vielä.
"Elmeri?" sanoin kysyvästi koputtaen hänen olkapäätään. Hopea hiuksinen jätkä kääntyi mua kohden hämmästyneen oloisena. Hetken päästä kuitenkin hänen ilmeensä rauhoittui, kun hän tunnisti mut.
"Katoppa moi Gabriel", Elmeri hymähti.
"Viljami pommitti viesteillään mua ja se sano, että sä hävisit. Voisitko seuraavan kerran sanoo sille et häippäset ettei se häiritse mua?" kysyin tuijottaen Elmeriä suoraan silmiin tiukasti. Hän nyökäytti päätään nolostuneen oloisena, "Joo sori mun piti sanoo sille, mut sit mä näin sen ihan sairaan coolin takin ja mun oli pakko mennä kattomaan sitä ja sit vaan unohin et olin Viljamin kaa."
"Muista seuraavan kerran", huokaisin yrittäen hillitä äänen voimakkuuttani.
"Häiritsiks Viljami paljonkin sua ja Pyryä?" Elmeri kysyi virnistäen.
"Joo- tai siis ei!" älähdin posket punoittaen hieman. Elmeri virnisti mulle.
"E-eti Viljami", mutisin kääntyen kannoiltani ja kiiruhdin takaisin sinne kahvilaan missä Pyry odottelikin. Hän oli puhelimellaan ja selaili sitä tylsistyneen oloisena edes huomaamatta, että saavuin paikalle.
"Kyl se oli Elmeri", sanahdin istuen omalle paikalle ja sain samantien hänen katseensa itseeni.
"No mitä se sano?" hän kysyi kallistaen hieman päätään.
"Sitä vaan, että se näki jonkun tosi kivan takin ja meni kokeilemaan sitä edes huomaamatta sanoa siitä Viljamille", vastasin pyöräyttäen silmiäni. Samalla mulla tuli Elmerin äskeinen lause päähäni. 'Häiritsiks Viljami paljonkin sua ja Pyryä?' ja ennen kuin olinkaan edes tiedostanut sitä, poskeni punehtuivat jälleen kerran. Miksi hän virnisteli sillä tavalla, kun kysyi tuollaisen kysymyksen? Tiesikö hän?
Tunsin Pyryn katseen itsessäni kysyvänä, mutta sen sijaan, että olisin katsonut häntä, piilotin punehtuneet kasvoni kaakao kupin taakse. Hörpin hieman kylmehtynyttä kaakaota tuntien koko ajan silmäparin seuraavan jokaista liikettäni. Miksi hemmetissä Pyryn piti tuijottaa mua? mietin tuskastuneena laskien kupin pöydälle.
"Sanoko se jotakin muutakin?" Pyryn ääni oli rauhallisen tasainen. Jatkoin kaakao kupin tuijottamista intensiivisesti kuin maailman kiehtovinta juttua, "Ei."
"Ootko ihan varma?"
Nostin varovaisesti katseeni Pyryyn, joka tuijotti mua esteettömästi suoraan silmiin. Tuntui kuin hänen kylmä myrkynvihreä katse olisi läpäissyt kaiken ja nähnyt suurimmat salaisuuteni. Hän näytti tyyneltä, pelottavan tyyneltä. Silmistä ei pystynyt lukekaan mitään. Ainoastaan silmien väristä tiesin, että hän oli joko vihainen, ärsyyntynyt, vittuuntunut tai muuten vain äreä.
"Mikä sulla on?" kysyin varovaisesti katsellen Pyryä kulmat kurtistuneena. Hän ei sanonut mitään, tuijotti vain niillä palavilla silmillään.
"Pyry?" kuiskasin nousten ylös. Astelin hänen luokseen samalla huomaten, että hän käänsi katseensa musta pois.
"Mikä sulla on?" kysyin varovaisesti laskien käteni hänen olkapäälleen huomaten samalla, että hän säpsähti ja vetääntyi musta pois päin. "Älä koske muhun."
"Mitä vittua?" mun huulilta pääsi yllättynyt henkäisy. Irroitin käteni hänen olkapäältään ja otin askeleen taaemmas. Miksi Pyry käyttäytyi taas noin? Niin vitun kylmästi ja etääntyvästi? Mikä hemmetti sitä tälläkin hetkellä vaivasi? Purin huultani loukkaantuneena siitä tiedosta, että hän oli niin omituinen eikä antanut mun koskea edes hänen olkapäätäänsä. Herranjumala, mehän oltiin juuri suudeltu pari minuttia sitten.
"Miks sä oot taas tollanen?" kysyin tuijottaen Pyryä kulmat kurtistuneena ja huulta purren niin kovaa, että se alkaisi kohta vuotamaan verta.
"Minkälainen muka?" Pyry sihahti kääntäen myrkynvihreän katseensa muhun ja aiheuttaen meidän välille synkkääkin synkemmän katsekontaktin, joka sai mun sydämen hypähtelemään jännittyneenä. En saanut käännettyä silmiäni siitä, vaikka kuinka paljon olisin halunnutkin.
"Mä oon tällänen etkä voi muuttaa mua Gabriel. Ai niin mut sähän oot tottunut siihen et kaikki menee sun tahtos mukaan ja voit napsauttaa sormias niin kaikki tuuaan sulle kulta tarjottimella. Sori vaan mut mä en oo sellanen mikä tottelee sua. Et voi määräillä mua tai muuttaa mua", hän ärähti nousten ylös niin, että lautaset ja mukit kilisivät. Hän harppoi mun eteen ja tuijotti mua pelottavasti, jolloin nielaisin hermostuneena. "Oli virhe tulla tänne."
Suuni aukeni pienesti hänen sanojensa myötä. Hän mulkaisi mua pelottavasti ja törkkäsi mua samalla, kun paineli ulos kahvilasta jättäen mut hämmästyneenä taakseen. Sydän löi inhottavan nopeasti rinnassa samalla, kun lämpimät, aaltomaiset väristykset juoksentelivat koko kroppani lävitse saaden Pyryn sanat tuntumaan vieläkin hirveimmiltä. Se ei halunnut tulla tänne. Se ei halunnut olla täällä. Tää oli pelkkä virhe. Mä olin virhe sille. Meidän koko juttu oli virhe. Suudelma ei merkinnyt hänelle mitään, se oli vain pahainen virhe. Hänen sanansa olivat valheita, tummiin pukeutuneita suuria virheitä, mitä ei haluttu muistaa myöhemmin. Ne vain lakaistiin maton alle. Hänkin tekisi niin mulle.
"Viljami, mua sattuu."
"Mitä on tapahtunu? Missä sä oot? Kuka sua satutti? Mihin sattuu?" Viljamin ääni kajahteli huolestuneena toisesta päästä puhelinta.
"Mua sattuu sydämeen."
☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•° Lupasin tehä teille uuden luvun tälle viikonlopulle ja sanoin kans Pyrrikaani tulee takaisin :) Joten joo, olkaa hyvä😙 Kiitos, kun luit!❤ ☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°☆•°
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
