Lätkässäkö?

12. Oho, saasta tehny comebackin

En saanut unta millään. Tuuli ulvoi pihalla ja sadepisarat hakkasivat ikkunaa. Mielessäni pyöri yksi ja sama henkilö. Joonatan ruton Kalliokoski. Poika oli kysynyt snäpissä kuulumisia. En tiedä lähettikö se sen minulle henkilökohtaisesti vai niille sadoille muillekkin tytöille. Mikä siinä pojassa niin ihmeellistä on? No, kaikki. Hän on niiiin ihana. Hänen sinivihreät silmät, pisamat nenänpäässä, suloset hymykuopat. Yhteen sanaan tiivistettynä: täydellinen.

Mieleeni ponnahti Iriksen sanat. "Joonatan ei oo ikinä käyttäytyny tollee kenenkää tytön seuras." Voisiko se olla mahdollista, että teinipoju tykkäsisi minusta? Ei, ei ole. Vai onko? Voiko olla mahdollista että Joonatan Kalliokoski tykkää Matilda Haikarasta? Naurahdin ajatukselle. Mistä lähtien oon aatellu näin lempeitä. Matilda "en tykkää kenestäkään" taitaa olla mennyttä.

Herään aikaisin aamulla. Katon kelloa. Lukemat näyttävät puoli seitsemää aamulla. Sain sitten noin kolmen tunnin yöunet. Vierelläni nukkui sikeätsi patjalla Anniina ja Margareta. Yritin saada unta uudelleen, mutta se oli mahdotonta. Nousin sängyltä ja suustani pääsi suuri haukotus. Survoin vaaleanpunaiset tossut jalkaan ja astelin huoneesta yläkerran aulaan. Puisia portaita pitkin astelin hämärään olohuoneeseen. Olohuoneen suurista ikkunoista näkyi järvelle. Kaksi joutsenta ui rannassa. Kaunista.

- Ai huomenta Matilda, äiti toivottaa kettiöstä sanomalehden takaa.
- Huomenta, haukottelen ja kävelen keittiöön.
- Olet aika varhain liikkeellä, äiti toteaa hörpäten teetä.
- Hmp, en nukkunut kauheen hyvin, mutisen ja laitan kahvinpuruja suodatinpussiin.
- Mietityttikö joku illalla? hän kysyy ja laittaa sanomalahden pois.
- No ei oikeastaan, sanoin empien.
- Okei, mulle voi kertoa jos joku kiikastaa.
Mutisin vain jotain vastaukseksi ja laitoin kahvinkeittimen päälle.
- Ei ehditty juttelemaan kauheesti eilen, mitä sulle kuuluu? Onko Tampereella mennyt hyvin? äiti kyselee kovaa tahtia.
- Joo, koulu on mennyt kohtuullisen hyvin. Kaikinpuolin, ihan ok.
- Sepä kuulostaa kivalta. Oliko ne sun uudet kaverit Miisa ja Ilona?
- Miisa ja Iris, ei Ilona, naurahdan ja otan pannusta kahavia.
- Aivan niin. Mitä Juusolle kuuluu? äiti kysyy. Kysymys tuli aika yllätyksenä minulle.
- Hyvää, mutta silläki töitä riittää.

Äiti nyökyttelee päätäänsä.

- No, onko sulla mitään, niinku poikaa mielessä, tuo sinisilmäinen äitini virnuilee.
- On, vastaan itsevarmasti. En halua valehdella äidille.
- Oho, ihana juttu, kukas tämä onnekas on? äiti hymyilee.
- No yks Joonatan, vastaan nolostuneesti. En koskaan ole avautunut ihastumis asioistani.

Äiti hymyilee ja hörppää loput teestään. Hän ottaa hymyillen sanomalehden takaisin kätösiinsä. Äiti on ehkä maailman positiivisin ihminen mitä tunnen maanpäällä.

******

Kävelemme Anskun ja Margariinin kanssa soratietä pitkin kylälle ostamaan kaikkea terveellistä eli energiajuomaa, karkkia, sipsiä ja lisää karkkia. Eilisen myrskyn jälkeen soratie on pehmä ja joka puolella on pieniä ja suuria vesilammikoita. Aurinko yrittää näyttää olemassaolonsa pilvipeitteen läpi. Suurin osa puista ovat jättäneet lehtensä ja valmistautumassa talveen. Kurkiparvi kiitää ylitsemme kohti etelää.

- Ai että mä vihaan syksyä! Margareta valittaa ja väistelee vesilammikoita vitivalkoisilla kengillään. Tai no, voiko niitä enään kutsua vitivalkoisiksi.
- Olisit laittanu kumpparit, Anniina tokaisee ja kävelee chillisti vesilammikoitten päältä.

Naurhadan noiden keskustelulle ja pyöräytän silmiäni. Välillä nuo kaksi ovat niin huvittavia, mutta silti ihania ystäviäni. Noin kymmenisen minuutin päästä olimme jo aika lähellä kylää. Käveleminen oli aika tuskaista, sillä asuimme sen verran syrjässä kylältä, joten sinne oli jonkin verran matkaa. Tosin, ei liikunta ole pahitteeksi.

- Otetaanks me näit sipsei vai sit näitä? Anniina kyselee ja pitelee kahta sipsipussia kädessään.
- Päättäkää te, haen juotavaa, sanon kyllästyneenä ja suunnistan limuhyllyjen suuntaan.

Kävin suurta sotaa pääni sisällä. Kumpaa otan, jaffaa vai pepsiä? Voi näitä elämän suuria vaikeuksia.

- Oho, saasta tehny comebackin, kuului liian tutuksi tulleen äänen. Säikähdin ja kaikki lihakseni menivät lukkoon.

Siinä he kaikki seisoivat. Aivan vieressäni. Kiusaajani. Paskiaiset.

- Eiks me tehty selväks et toi limsa ei tee sulle hyvää. Ku kattoo tota sun mahaas, ilkkui yksi kiusaajistani
Alvar.
- Jaa a, ja muahan ei kiinosta tollasten paskojen puheet. Kengänpohjankuraki on teitä puhtaampi, ärähdin ja vilautin keskisormea ja kävelin jaffapullo kädessä takasin sinne mistä tulinkin.

Koko konkkaronkka jäi silmät pyöreänä tuijottamaan perääni. Olin oikeasti ylypiä itestäni. Parasta mitä voi nähä, servattujen kiusaajien ilmeet. En enään välitä mitä he sanovat. Olen päättänyt, että kiusaajat ei mua lannista. Kumpa saisin tämän ajatuksen kaikkien kiusattujen päähän.

----------------------------------------------

~630 sanaa

PAHOTTELUT K-VIRHEISTÄ!!!

Ääh, mää en kestä kuinka paska tästä osasta tuli! Mun "kirjotustaidot" on lähteny näköjää Pohjois-Koreaan kahaville.

Mutta, vähä ens osasta sen verran sanon, et sillo alkaa jotain tapahtua!
Oon viivytelly tässä tarinassa aivan liikaa, hehe.

Kiitos ja anteeksi tän osan tönkkösyydest.

En diiä midä viel girjodan joden heibba!!💙💙😘😘

Ps. kiitos kaikista ihanista kommenteista, ne aina piristää mun elämänlaatua!💙