Lätkässäkö?

22. Tähänkö minä olen sortunut?

Joonatanin näkökulma

19 puhelua, 31 viestä ja 25 snäppiä. Kaikki Matildalta.

Suljen puhelimen. Katson huoneeni ikkunasta ulos. Katson sitä, kun vettä tippuu räystäältä maahan. Loskapaskaa.

Mitä minä teen? Pitäisikö antaa Matildalle anteeksi, vai olla antamatta? En ehkä pysty siihen, koska sydämmeni todella särkyyntyi, kun näin Matildan ja Oliverin niin. En uskonut sitä Matildasta, enkä usko vieläkään. Miten niin täydellinen, lapinlapsi voi tehdä niin? Hän on todella lahjakas näyttelijä, sillä luulin todella, että hän todella välitti. Luulin, että hän olisi jopa tuleva vaimoni ja meillä olisi lapsia kymmenen vuoden päästä.

Ehkä maailma on niin julma, ettei meitä ole tarkoitettu yhteen. Se satuttaa.
Samalla en tule saamaan ketään tyttöä kanssani. Kuka haluaa poikaystävän, joka ramppaa treeneissä melkein jokapäivä? Muutenkin aikatauluni on täynnä treenejä ja koulua. Oikeastaan päiväni ovat tätä: menen kouluun, sieltä treeneihin ja nukkumaan.

Minusta pitää tulla uusi jääkiekkolupaus. Minusta pitäisi kehittyä se Suomen uusi jääkiekkotähti. Joonatan Kalliokoski. Ei se normaali suomalainen poika Tampereelta, vaan se jääkiekkotähti.

Siinä on aivan järkyttävät paineet. Mitä, jos epäonnistun? Mitä jos en kehity enään? Matilda tiesi paineistani, vaikken niistä pahemmin maininnut. Hänen halinsa lohduttivat. Hän huomasi stressini ja auttoi miten pystyi. Ehkä hän ei enään jaksanut.

Yhden asian tiedän. Vihaan Oliveria paljon. Puhuu paskaa ja varastaa toisten muijat.

- Miksi olet niin sulullinen?
Säpsähdän ääneen.

- Simon, pitää koputtaa! tiuskaisen veljelleni.
- Anteekti, mikti sinä itket? Simon kysyy hämmentyneenä.
- E-en minä itke. mutisen hiljaa.

Hetken hiljaisuus.

- Miksi Otto kuoli? Simon kuiskasi ja katsoi apeana maahan.

Katsoin pikkuveljeäni. Otto, hänen rakas kaksonen. Meidän Otto. Huomenna on Oton kuolemasta tasan vuosi.
Huokaisen ja katson Simonin silmiin.
- Hänellä oli sydänvika.

- Oliko Oton sydän likki?
- Mm, se oli rikki, eikä jaksanut enään, mutisen hiljaa.
- Eikö siihen voi laittaa laattaria?

Olin hiljaa.

- En tiedä, mene pois, sanoin Simonille.

- Mennäänkö me huomenna Oton haudalle? hän kiirehti sanomaan.
- En tiedä, huokaisin jopa ärtyneenä.

Simon meni apeana takaisin ovelle. Hän vilkaisi vielä minua, kurotti oven kahvalle ja paiskasi sen kiinni.
Istuin hiljaa sängylläni ja tuijotin juuri sulkeentunutta valkoista oveani. Alkoi sataa. Vesipisarat ripottelivat ikkunalaudalla tasaiseen tahtiin. Oli jo melkein säkkipimeää. Katulamput vain valaisivat kellertävää valoa auto-ja pyörätielle.

Kävelin pois huoneestani vessaan. Avaan oven ja suoraan katson itseäni peilistä. Silmäni ovat punertavat itkemisestä, vaikka kuinka yritin sitä estää. Haroin sotkuisia ruskeita hiuksiani. Näitäkin pitäisi vähän siistiä.
Vedin harmaan hupparini hupun päähän. Kävellessäni keittiöön päin saavuin Benjaminin huoneen kohdalle. Jäin hetkeksi siihen seisomaan. Päätin raottaa ovea hieman. Benjamin on tällä hetkellä terapiassa. Hänen ahdistuskohtaukset ovat lisääntyneet lähiaikoina, mikä on tuonut lisää stressiä äidille ja isälle.

Huone on sotkuinen. Likaiset vaatteet ympäri huonetta ja petaamaton peti. Huoneessa muutenkin haisee tupakka ja voimakkaan axen haju. Tässä huoneessa on yksi asia minkä vain minä ja Benjamin tiedämme. Sängyn alla on irtonainen lankku, minkä alla on askeja tupakkaa.

Ryömin sängyn edustalle ja kurotan irtonaisen lankun luo. Otan lankun pois paikaltaan ja työnnän käteni lattian alle. Sormeni ulottuvat johonkin askiin ja tartun sieltä. Vedän käteni pois kätköstä. Tungen hupparin taskuun askin ja sytkärin.

Vedän kengät jalkaan ja heitän mustan takkini päälleni. Astun ulos synkkään vesisateeseen. Kävelen hieman loitommalle talomme etupihasta suuren kuusen alle. Kaivan röökin askista ja rämplään sytkärin kanssa.

Miksei tämä toimi?

Sain vihdoin sen syttymään. Sytytin tupakan. Katsoin palavaa tupakkaa. Tähänkö minä olen sortunut?
Vedän henkäyksen ja päästän savut ilmaan. Pahaa, mutta kuitenkin tuntuu että minun täytyy vetää sitä uudelleen.

-Paavo tule takaisin! kuulen äänen kaukana tieltä.

Kultaisen-noutajan pentu juoksee innoissaan talomme portilla.

Ei voi olla totta, Matildan koira.

-Paavo, älä! Pysähdy! Heti! Ei! hengästynyt ääni huutaa.

Läpimärkä Matilda juoksee pihallemme ja nappaa pennun syliin. Hän kytkee koiran fleksiin. Matidla nosti katseen koirastaan minuun.
Hänen ärtyneet kasvonsa valahtivat kalpeiksi ja ilmeettömäksi.

- Mi-mitä? hän henkäisee ja pudottaa fleksin kädestään.

__________________
~600 sanaa

Pahoittelen kirjotusvireihtä.

Noniin, siinä uutta osaa tauon jälkeen. Täällä karantteenissa sen verran pitkäksi käy aika, niin aattelim raapustaa tälläsen luvun.

Tsemppii kaikille karantteeniin, me selvitään tästä! 💓

Kiitos kärsivällisyydestä ja siitä että luit tänne asti.