Lätkässäkö?

17. Poika joka rikkoi ennakkoluuloni

On joulukuu ja olen vieläkin rikki. Henkisesti. Tiedän, otin papan kuoleman liian raskaasti. Hautajaiset tuli ja meni. Se oli elämäni yksi surullisimmita päivistä.
On kuitenkin yksi tapa saada kaikki ajatukset hetkeki muualle.

Jääkiekko

Ilman sitä en tiedä mitä tekisin. Se saa ajatukset muualle ja saa kaiken inhon purettua mätkimällä kiekkoa oikein agressiivisesti pesään. Kiitos sille kuka keksi jääkiekon.

Avaan kaukalon oven ja liu'un jäätä pitkin. En ole käynyt pitkään aikaan hallilla. Nyt kun alkaa pakkasetkin tulemaan ja ehkä sitä luntakin, niin ulkojäille pääsee vihdoin. Nyt haluan keskittyä tähän hetkeen. Ja vain tähän.

Pyörittelen kiekkoa mailallani ja lauon maaliin. Menee reilusti ohi. Tänään ei onnistu. Pääni on täynnä ajatuksia. Niitä umpisolmuja joita en saa auki. Tuntuu kuin voisin hajota tähän paikkaan, eikä paloja voi liittää enään yhteen.

Vammanen paska.
Kuolema.
Ikävä.
Ahdistus.
Rutto koko mun elämä.

En tiedä mikä minuun on mennyt. Minä en tiedä miten, kuka, milloin, miksi? Minä en tiedä rutto mitään. Tuntuu että mun elämä on vain yhtä suurta umpisolmua. Miten voi ihminen mennä rikki näin nopeasti?

Herkkähermo.
Heikko.
Voimaton.
Säälittävä.
Matilda Haikara.

Lauon täysillä kiekon kaukaloon. Nyt riitti. Minun pitää puhua. Se auttaa, vai pahentaa, ihan sama.

Laitan luistimet kassiin. Vetäisen takin päälleni ja kiepsautan harmaan kaulahuivini. Suunnistan ulko-oville. Kävelen pakkasessa bussipysäkille. Menen katoksen alle ja vedän hupun päähän.

****

Etsin poikaystäväni numeron ja painan soita-nappia. Puhelin tuuttaa hetken kunnes hän vastaa.

- Moi!
- Voitko tulla meille nyt?
- Ai nyt heti?
- Heti, jos voit.
- Onks kaikki ok?
- Ei.
- Mitä on käyny?
- Kerron täällä.
- Okei, tuun niin pian ku voin.
- Ja jos voit nii pystytkö jäämään yöks?
- Tottakai!
- Okei nähään. sanon vaitonaisesti ja suljen puhelimen.

Lasken puhelimeni sängylleni ja kuulen pimpotuksen. Ei kai hän voinut tulla näin nopeasti? Kävelen eteiseen ja avaan varovasti oven. Näen hengästyneen Joonatanin ja syöksyn halaamaan häntä heti.
Irrottaudun halista ja päästän hänet sisään.

- Onks sun isä kotona? hän kysyy ja jättää takin ja kenkänsä.
- Ei, ne meni pelaa jääkiekkoa kavereitten kanssa ja viettää myös saunaillan, sanon vaisusti ja kävelen olohuoneeseen.

Rösähdän sohvalle ja katson vai ikkunasta tyhjyyteen.

- Matilda, Joonatan sanoi.
Käänsin katseeni häneen.
- Onko kaikki hyvin? hän sanoi.

Nii i, onko kaikki hyvin. Rutto ei ole.

- En tiiä mikä muhun on menny, sanon hiljaa kyyneliä pidättäen.

Joonatan katsoi minua ja mietti selvästi sanojaan. Sitten hän avasi suunsa.
- Liitttyykö tää mitenkään Alexandraan?
- Ei kokonaan, vaan se on osa vaan tätä umpisolmuu.
- Siis oon menny vaa sekasi. Ku pappa kuoli, siis, mä en tiiä. Mä vaa aloin miettii kaikkee, mua alko vaa ahistaa. avauduin ja ensimmäinen kyynel vierähti silmäkulmasta.

- Sillon kun Otto kuoli, mä olin samassa tilassa ku sä nyt. Ku menettää tärkeen ihmisen niin se on luonnollista surra, ja niin pitää. Olin oikeasti shokissa ja enkä oo vieläkää päässy siitä yli. Kaikki reagoi erillä tavalla suruun, ja se on täysin normaalia. Joonatan sanoi lempeästi ja laittoi kätensä olkapäälleni.