Eloonjääneet | Yoonmin

1.

Yoongi:

Istuin kerrostalomme kolmannessa kerroksessa, asunnossa numero 35. Se oli pikkuhiljaa muuttunut kodikseni, mutta jos totta puhuttiin, en siellä kovinkaan hyvin viihtynyt. Olin kutsunut kärsinyttä, sikolättiä muistuttavaa asuntoa kodikseni jo muutaman vuoden. Neljä, jos tarkkoja oltiin. Tuntui oudolta ajatella, että räjähdyksestä oli kulunut jo niin kauan.

***

Selailin ikivanhaa sarjakuvalehteä äidin kuluneella, narisevalla, vaaleanharmaalla sohvalla. Äiti keitti halvan ja saastaisen yksiömme keittiössä nuudeleita, muuhun meillä ei ollut varaa. Isän kuoleman jälkeen jo ennestäänkin heikonpuoleinen rahatilanteemme oli murentunut käsiin. Oli meidän onnemme, että isä oli perintönä sukulaisiltaan saanut asunnon, tosin kaupungin köyhimmältä alueelta. Sekin oli toisaalta iloitsemisen arvoinen asia niinä päivänä Soulin kaupungissa.

Aivan yhtäkkiä ja ilman pienintäkään varoitusta tunsin, kuinka koko talo värähti ja kuulin valtavan räjähdyksen. Se raastoi tärykalvojani kipeästi, mutta tärykalvojeni kipu ei silti ollut mitään verrattuna puhtaan kauhun tunteeseen, jonka altani mureneva lattia ja päälleni kaatuvat seinät saivat aikaan.

Se oli siis tapahtunut. Kaupungin johto oli jo vuosikaudet uhkaillut kaupungin köyhän puolen tuhoamisella, jos sen asukkaat eivät saisi itseään elätettyä ilman kaupungin mittavia tukia. Vuosien kuluessa kaikki olivat kuitenkin menettäneet uskonsa uhkauksiin. Mitään ei ollut koskaan tapahtunut. Ei ennen sitä päivää.

Niiden ajatusten risteillessä mielessäni menetin tajuntani.

***

Tajusin olevani hengissä. Ehkä silkalla onnella, ehkä johtuen osittain siitä, että asuntomme oli ylimmässä kerroksessa, mutta minä olin hengissä. Sydämeni löi yhä. Hengitin keuhkoihini ilmaa, jonka happipitoisuuden huomasin olevan aivan liian alhainen. Aloin kaivaa reittiäni talon raunioista kohti puhtaampaa ilmaa, ja lopulta myös saavutin sen. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa kerran jos toisenkin, ennen kuin huomasin, etten kuullut muita ihmisiä.

Yritin kaivella kaiken sen romun seasta äitiä. Rakasta äitiäni, joka oli aina luvannut minulle, että kaikki järjestyisi kyllä, kunhan vain jaksaisin uskoa. Äitiä, joka oli kaikesta huolimatta pystynyt pitämään minusta aina huolta, vaikka sitten uhraten oman hyvinvointinsa. Äitiä, jota en loppujenkaan lopuksi löytänyt.

En löytänyt ketään muutakaan, jonka elintoiminnot olisivat olleet millään tasolla vakaat. Näin vain muutaman ruumiin, jotka olivat vielä tunti sitten olleet autuaan tietämättömiä tulevasta. Yksi niistä oli parhaan ystäväni. Hänen kehonsa näytti niin rauhalliselta siinä maatessaan, kuin se voisi hetkenä minä hyvänsä nousta ylös, haukotella makeasti ja sanoa nukkuneensa hyvin. Ymmärsin kuitenkin, ettei hän heräisi. Ei edes kääntäisi kylkeään. En vaivautunut kokeilemaan pulssia. Tiesin, että se olisi vain ajan tuhlausta.

Päätin lähteä etsimään ruokaa tai jopa muita eloonjääneitä. Käveleminen oli ainoa vaihtoehto. Matkan alussa se ei tuntunut ollenkaan raskaalta, osittain kehooni purkautuneen adrenaliinin ansiosta. En uskaltanut poistua köyhien alueelta. Raja oli selkeä, siinä oli korkea muuri ja paljon vartijoita, jotka seisoivat tasaisin välimatkoin tappavat aseet käsissään.

Adrenaliini veressäni hupeni kuitenkin hetki hetkeltä ja samaa vauhtia hidastuivat askeleeni. En tiennyt, kuinka kauas olin kävellyt, mutta kevyeltä lenkiltä matka ei missään nimessä tuntunut.

Monen tunnin etsiskelyn jälkeen löysin kuin löysinkin itseäni muutanan vuoden vanhemman, vaaleatukkaisen pojan, joka esitteli itsensä Namjooniksi. Hän kaivoi repustaan palan leipää ja ojensi sen minulle. Nappasin leivän kiitollisena ja sain sen syötyä vain muutamalla puraisulla. Namjoon katseli syömistäni hymyillen ja lupasi antaa minulle toisenkin palan leipää, jos olisin nälkäinen. Vatsalaukkuni aneli yhä lisää ruokaa, mutta en kehdannut pyytää toista palaa.