Eloonjääneet | Yoonmin

4.

Yoongi

Jimin oli nukahtanut aika pian syömisensä jälkeen, mutta en ollut malttanut jättää tuota kaunista poikaa yksinään nukkumaan.

Uskottelin itselleni, että jäin katsomaan Jiminin perään, koska hänellä oli kuumetta, vaikka tiesin syyn olevan jotain ihan muuta. Jimin oli niin kaunis. Hänen naisellinen, hoikka kehonsa, kauniit, kapeat kasvonsa, silmät, joissa tuntui asustavan pieni maailmankaikkeus. En saanut niistä tarpeekseni. Miksei hän voisi olla nytkin hereillä, niin voisin katsoa sitä maailmankaikkeutta?

En muista, kauanko istuin Jiminin vierellä. Lopulta Tae tuli katsomaan, oliko minulle käynyt jotain, kun ei ollut vähään aikaan kuullut puhetta tai mitään muutakaan.

"Yoongi? Ootko sä täällä?" Tae huuteli. Käännyin nopeasti häntä kohti ja nostin etusormeni huulilleni.

"Älä herätä Jiminiä", kuiskasin hiljaa.

"Aa, anteeks", Tae sanoi, myös kuiskaten. Hän istahti viereeni.

"Toi poika ei syö tarpeeks. Se painoi varmaan 40 kiloo", Tae huokaisi. Nyökkäsin.

"Jin sanoi, että sillä on kuumetta ja haava on tulehtunu", sanoin vakavana. Tae huokaisi jälleen raskaasti.

"Kyllä se selviää", kuiskasin. En edes tiedä, kenelle sen sanoin, vai sanoinko kenellekään. Tae nyökkäsi.

"Mut haluutko sä tulla katolle? Nyt ois täysikuu", Tae kysyi hetken päästä iloisemmalla äänellä.

"Joo, kyllä mä voisin. Mut mitä me Jiminille tehdään?" vastasin.

"En usko, että se herää. Tai voithan sä jättää sille lapun, jossa kerrot olevasi katolla", Tae ehdotti. Nyökkäsin. Kaivoin taskustani pienen paperilapun ja lyijykynänpätkän. Kirjoitin ryppyiselle paperille koukeroisella käsialallani lyhyen viestin.

Mä lähdin katolle katsomaan tähtiä. Huuda kovaa, jos tarviit seuraa. Yoongi

Jätin lapun sohvapöydälle, josta Jimin varmasti löytäisi sen.

Siitä oli jo aikaa, kun olimme viimeksi istuskelleet auringonlaskua ja kuunnousua katsellen yhdessä kerrostalomme katolla. Se oli ollut meille aina paikka, jossa rauhoittua, koota ajatuksia tai ihan muuten vain nojautua toisiin ilman mitään syytä. Olimmekin päättäneet, että mitä katolla ikinä sattuikaan tapahtumaan, sinne se tulisi jäämään. Seuraavana päivänä ei edellisen illan tapahtumista mainittu puolella sanallakaan.

Aluksi siellä kävimme vain minä ja Namjoon. Kerran Tae oli ängennyt mukaamme, eikä sen jälkeen varmaan kertaakaan ollut kukaan katolla istunut ilman Taehyungia. Jin taas oli liittynyt mukaamme, kun ei ollut löytänyt meitä mistään, ja kyseli eilisiltaista olinpaikkaamme aamupalalla. Keskustelut olivat taas olleet mitä eriskummallisempia, joten repesimme kaikki kolme nauruun purskauttaen juomavetemme pöydälle, Jinin valittaessa puhtaan veden tärkeydestä. Seuraavana päivänä veimme hänetkin katolle, ja siihenkös Jin sitten ihastuikin.

Välillä siellä oli vain osa meistä, välillä kaikki. Joskus vain yksi, mutta niin kävi vain harvoin. Ja vaikka katolle menisi yksin, usein sieltä tuleekin pois kolmen muun jätkän seurassa. Meillä on joku erikoinen kyky huomata, milloin joku meistä tarvitsee seuraa, jolloin suuntaamme lähes poikkeuksetta katolle.

Katselin taas kerran kuuta, joka nousi kaukaa vuorten takaa yli koko maan. Tänään se oli täysi, eli kaikkein kauneimmillaan, ainakin minun mielestäni. Jin ja Tae nauroivat jollekin keskenään, kun Namjoon tuntui uppoutuneen ajatuksiinsa.

Minua stressasi ajatus Jiministä yksin alakerrassa. Yritin rauhoittua katsomalla valkoisten, pienten pisteiden tähdittämää taivaankantta. Huomasin tuttuja tähtikuvioita. Joutsen, Kaksonen ja Leijona erottuivat selkeästi. Tunnistin Venuksen punaisena pisteinä kaikkien valkoisten joukossa.