Eloonjääneet | Yoonmin

7.

Hoseok:

Yritin kirjoittaa vastausta sähköpostiin, mutta en saanut aikaiseksi mitään. Syy oli varmaan se, että minua hermostutti niin paljon.

Oikeastaan minua jännitti eniten Yong-Sunin ja pikkuisemme puolesta. Sen lisäksi olin vieläkin shokissa koko sähköpostista, johon olin kirjoittamassa vastausta.

Lopulta, melkein vartin turhien kirjoitusyritysten jälkeen luovutin ja aloin tuijottaa seinässä olevaa digitaalista kelloa. Tuntui, kuin sen numerot eivät olisi vaihtuneet ollenkaan. Mutta yksi toisensa jälkeen ne kuitenkin muuttuivat aina yhden suuremmiksi, aivan kuten jännityksen taso sisälläni.

Aikaa kului ja kului, tai siltä se ainakin tuntui, eikä mitään tapahtunut. Edes potilaita ei kulkenut sairaalaan käytävällä. Toisaalta tässä osassa ei kai ollut muuta kuin äitiysneuvola, joten se oli ihan ymmärrettävää.

Lopulta kuitenkin sama ovi, josta Yong-Sun oli kadonnut, avautui ja lääkäri pyysi minua tulemaan huoneeseen. Nousin penkistä ja harpoin hänen luokseen. Lääkäri hymyili minulle ystävällisesti.

Hymyilin takasin, tosin se hymy oli kaukana aidosta tai ystävällisestä. Olisin tietysti mielelläni hymyillyt tälle aurinkoisesti, mutta egoni kielsi sen.

Astelimme yhdessä peremmälle huoneeseen, jossa Yong-Sun odotti minua pienellä sohvalla. Istuin hänen viereensä ja kiedoin toisen käteni hänen hartioidensa ympärille.

"Oletkin jo varmaan odottanut ultraäänikuvien näkemistä. Tässä", lääkäri sanoi ojentaessaan paria kuvaa minulle. Otin kuvat käteeni ja aloin tutkia niitä.

"Kato, toi on sen sydän", Yong-Sun kuiskasi ja osoitti pientä möykkyä keskellä kuvaa. Hymylin tällä kertaa aidosti. Siinä hän oli. Meidän pieni ihmeemme. Kuvasta ei erottanutkaan juuri muuta kuin sydämen, mutta se riitti minulle.

"Nykyteknologian avulla pystymme tunnistamaan pelkästä sydämestä lapsen sukupuolen. Haluatte varmaan tietää sen?" lääkäri kysyi. Nostin katseeni kuvasta ja nyökkäsin.

"Hän on poika", lääkäri kertoi hymyillen. Nyökkäsin onnellisena. Tunsin pienen suukon poskellani.

Silloin, pienen hetken ajan, minusta tuntui, kuin kaikki olisi hyvin. Käänsin pääni Yong-Suniin ja suutelin häntä. Hän vastasi suudelmaan hitaasti. Olisin voinut jäädä siihen vaikka koko loppuelämäkseni, niin ihanalta se tuntui.

Aivan liian pian lääkäri kuitenkin yskäisi, ja tajusimme irrottautua toisistamme.

"Anteeksi, mutta seuraava aika alkaa muutaman minuutin kuluttua, joten pyytäisin teitä lähtemään. Kiitos kun kävitte", lääkäri sanoi ja nousi ylös kätelläkseen meitä. Nousimme ylös ja kättelimme lääkäriä.

"Kiitos. Kiitos niin paljon", Yong-Sun sanoi puristaessaan lääkärin kättä. Huomasin hänen silmiensä kirkastuneen. Lääkäri hymyili edelleen ystävällisesti.

"Rakas, meidän täytyy mennä", kuiskasin. Yong-Sun irrotti lääkärin kädestä ja tarttui sen sijaan minun käteeni.

Kävelimme käsi kädessä kohti kotiamme. Yong-Sun puristi ultraäänikuvia niin kovaa, että pelkäsin niiden rypistyvän.

Olin päättänyt jättää sähköpostiin vastaamisen huomiselle, tänään olisi vain minun ja Yong-Sunin tärkeä päivä. Sekä tietysti pienokaisemme.

Kun pääsimme kotiin, istutin Yong-Sunin sohvalle ja laitoin hänen lempielokuvansa pyörimään. Suukotin häntä vielä, jonka jälkeen katosin keittiöön. Sillä välin kun Yong-Sun nyyhkytti elokuvalleen, kokkasin omin pikku kätösin riisiä ja dakdoritangia, kanapataa, jota rakkaani ei voinut vastustaa. Ruoan ollessa liedellä katoin pöydän. Lopuksi nostin padan pöytään ja menin olohuoneeseen.