Eloonjääneet | Yoonmin

10.

Yoongi:

"Ai nyt ne kaikki yrittää parittaa meitä, vai?" kysyin naurahtaen.

"Niin kai", Jimin sanoi, "mutta eihän niillä ole siihen mitään aihetta?"

"Ni-niin, ei kai." vastasin kääntäen katseeni pois Jiministä.

Välillemme muodostui hiljaisuus. Toisin kuin yleensä, se oli kiusallinen. Emme katsoneet toisiimme päinkään, kaikkialle muualle. Välillä kuulimme toistemme raskaita huokauksia, mutta emme sanoneet mitään.

Lopulta en enää kestänyt kiusallisuutta ja avasin suuni sanoakseni Jiminin nimen, mutta en ehtinyt, kun kuulin hänenkin lausuvan oman nimeni.

"Yoongi?" hän sanoi kysyvästi. Nostin katseeni häneen ja kohotin kulmakarvojani.

"O-ooksä oi-oikeesti sitä mieltä?" hän kysyi takellellen. Jähmetyin paikalleni enkä vastannut hetkeen mitään.

"En mä oikein tiedä. Entä sä?" kysyin hetken päästä.

"No... mä ehkä... ihan vähän... ehkä... vähän... tota... ty-tykkään... susta?" Jimin takelteli. Heti sen sanottuaan poika punastui ja yritti peittää punastumisensa kääntämällä katseensa pois.

"Älä", kuiskasin ja käänsin Jiminin pään hellästi takaisin itseäni kohti. Hän hymyili ujosti.

"Arvaa mitä?" kysyin hiljaa.

"No?" Jimin katsoi minua hölmistyneenä.

"Mäkin ehkä vähän tykkään susta", sanoin. Jimin punastui jälleen ja oli laskemassa katseensa varpaisiin, mutta nostin etusormeni hänen leukansa alle ja kohotin sitä vähän.

"Yoongi..." Jimin kuiskasi, mutta nostin etusormeni hänen huulilleen.

"Shh", kuiskasin. Nostin toisen käteni hänen päänsä vasemmalle sivulle ja silitin vaaleanruskeita hiuksia. Poika punastui jälleen, mutta ei ollut kääntymässä pois.

Jimin hivuttautui lähemmäs minua sohvalla niin, että olimme vain muutaman sentin päässä toisistamme. Nostin toisenkin käteni silittämään pojan pehmeitä hiuksia. Hymyilin pienesti. Jimin katsoi minua hymyillen.

Jimin sulki silmänsä ja raotti huuliaan vetäen minut pehmeään suudelmaan. Jiminin pehmeät huulet istuivat omilleni täydellisesti.

Suudelma oli rauhallinen ja hellä. Olisin voinut jäädä siihen hetkeen ikuisiksi ajoiksi, suutelemaan tuota kaunista poikaa. Poikaa, jonka silmissä asui maailmankaikkeus. Poikaa, jonka hiuksilla käteni lepäsivät. Poikaa, jonka saattaisin menettää aivan liian pian.

Suudelma oli vain meille, Jiminille ja minulle. Ei Taehyungille, joka oli jostain kumman syystä jäänyt tuijottamaan herkkää hetkeämme ovensuuhun. Hänet paljasti lattialankun narahdus hänen astuessaan sisään asuntoon.

Jiminin silmät avautuivat rävähtäen. Hän katsoi minua säikähtäneenä ja irtautui huulistani punastuen.

"No nyt se on sitte totta niinku oikeesti." Tae sanoi virnuillen meille.

"Kim Taehyung, sinuna olisin aika iloinen siitä, että Jimin on mun sylissä, koska muuten mä ryntäisin sun kimppuun ja saatpahan siinä miettiä, että mitä tekisin, mutta kivuliasta se olis, voin kertoo", sanoin yrittäen pitää itseni rauhallisena.

"Et pystyis, kun oot tommone pätkä. Sitä paitsi mä juoksisin karkuun, ja kaiken lisäks Namjoon ihan varmasti olis mun puolella, joten-" Tae paasasi.

"Joo, mä tajusin jo", sanoin keskeyttäen hänet.

"Miksi sä edes tulit tänne?" Jimin kysyi katsoen Taehyungia.