Eloonjääneet | Yoonmin

3.

Hoseok

Olin vilpittömästi iloinen sen pakoonpäässeen homon puolesta. En haluaisi tappaa homoja, ei siinä ole mitään väärää tykätä saman sukupuolen edustajista. Sen sijaan tunsin suurta tuskaa sisälläni siitä toisesta, jonka tapoimme. Vielä enemmän minua ärsytti, miten heitimme kuolleet rikolliset vain Muurin yli pois roskasäkkien tapaan. Samaltahan ne näyttivätkin, suuri jätesäkillinen roskia ja ruumis mustassa jätesäkissä.

Yhtäkkiä ovelta kuului koputus.

"Sisään", sanoin. Muutin ääneni kylmäksi ja tunteettomaksi. Enhän minä saisi olla valtiolla töissä, jos ääneni olisi herkkä ja kaunis, vaikka äitini olikin aina kutsunut sitä sellaiseksi. Toisaalta, en halunnut miettiä perhettäni. Sen ajatteleminen sai mieleni surulliseksi, vaikka minun pitäisi valtion mukaan tuntea suurta häpeää heitä kohtaan. Hehän olivat vastustaneet köyhien tuhoa.

En voisi koskaan sanoa sitä ääneen, mutta mielestäni perheeni oli ollut oikeassa. Valtio halusi, että inhoaisin perhettäni, mutta en voinut unohtaa äidin helliä silittelyjä, isän rakastavaa hymyä ja pikkusiskon turvaa hakevia halauksia. Pian tunsin jo kirvelevät kyyneeet silmissäni. Ei nyt. Räpyttelin ne pois.

Työhuoneeseeni astuva Jungkook havahdutti minut ajatuksistani. En hymyillyt hänelle. Vanha Hoseok olisi hymyillyt aurinkoisesti ja varmaan halannutkin. Mummo sanoi minua pienenä Auringoksi, koska olin aina iloinen ja tartutin iloa muihinkin. Miksi mietin taas perhettäni? Huokaisin raskaasti, jolloin Jungkook katsoi minua ihmeissään.

"Mitäs tuijotat?" ärähdin.

Se sattui sydämeen. En halunnut olla tätä. Mutta pakko oli, muuten tyttöystäväni Yong-Sun ei hyväksyisi minua. Suhteemme oli puoliksi rakkautta, puoliksi valtaa ja rahaa.

Isälläni oli ollut paljon valtaa ja rahaakin, kunnes hän alkoi vastustaa kaupungin johtajien päätöksiä. Kaupunki otti minut omaan kouluunsa. Äiti luuli sen olevan hyvä asia, mutta opettajat aivopesivät oppilaita ajattelemaan niin kuin kaupungin johtajat. Suurin osa isän rahasta ja muusta omaisuudesta siirtyi käsiini. Isä tapettiin.

Äiti ja siskoni Da-Won elävät yhä jossain päin Soulin keskustaa, tai ainakin neljä vuotta sitten elivät. En tiedä mistä he saavat rahaa, sillä äiti tuskin on töissä, 8-vuotiaasta tytöstäkään ei paljon hyötyä ole, enkä usko isän rahojen riittävän enää kauaa.

"Niin, eiks sulla ollut jotain asiaa?" Jungkook kysyi varovasti havahduttaen minut jo toisen kerran viiden minuutin sisällä.

"Joo. Käy sanomassa Hyunjinille, että sillä on huomenna töitä. Mulla on... muita menoja", sanoin taas kylmällä äänellä kasvot ilmeettöminä.

"Hoituu. Oliko muuta?" Jungkook kysyi. Pudistin päätäni, jolloin Jungkook lähti harppomaan kohti ovea.

Minun pitäisi olla tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni. Sain palkkaa enemmän kuin tarpeeksi, asuin yhdessä Soulin kalleimmista taloista, pystyin käytännössä katsoen määräämään miljoona erilaista sääntöä töiden puolesta, asuin ihanan tyttöystävän kanssa, joka vieläpä odotti lasta.

Minun lastani. Emme vielä tienneet pienen ihmeemme sukupuolta. Huomenna tosin olisi toinen äitiysneuvolamme, ja saisimme tietää sen. Sen takia en pääsisi töihinkään. Meille olisi aivan se ja sama, kumpi lapsn sukupuoli olisi, kunhan hän olisi terve. Ja vaikka hän ei olisikaan terve, rakastaisimme häntä silti yli kaiken.

Mutta kaikesta huolimatta vihasin elämääni. Vihasin tappamista. Vihasin koko Soulin hallitusta, johon kuuluin itsekin. Vihasin vihaamista. Vihasin mainettani tunteettomana, rikkaana päättäjänä. Oikeastaan ainoa asia, mistä tykkäsin, oli Yong-Sun ja meidän yhteinen lapsemme. Raskaus oli vasta alussa, mutta ainakin minulla oli jotain, jota odottaa tältä surkealta elämältä.

Lisäksi yöpöytäni laatikossa odotti pieni, mutta sitäkin arvokkaampi laatikko, jonka sisällä oli hopeinen sormus. Ajattelin viedä Yong-Sunin huomenna neuvolan jälkeen illalliselle johonkin hienoon ravintolaan. Sen jälkeen veisin hänet erääseen kauniiseen puistoon, joka oli täynnä kirsikkapuita. Ne kukkivat juuri nyt. Kirsikankukat olivat yksi kauneimmista tietämistäni asioista, heti Yong-Sunin jälkeen. Siellä, kirsikankukkien alla, tarjoaisin hopeasormusta Yong-Sunille.

538 sanaa
***
Öh anteeks
Tää luku ei oo ees 600 sanaa😅
Jos ykski teistä tykkäs tästä nii kannattaa mennä sellaseen paikkaan ku mielisairaala. Oon vakavasti huolissani teiän terveydestä.

Mut kiitti ku luit❤️