Eloonjääneet | Yoonmin

20.

Yoongi:

Jimin hyräili jotain lastenlaulua, jonka tunnistin kaukaa lapsuudesta. Muistin, kuinka äiti oli silitellyt tummia hiuksiani hyräillen samaa laulua, jos olin herännyt painajaiseen. Useimmiten niissä toistuivat Soulin köyhän puolen tuho ja ruuan loppuminen. Molemmat olivat nyt totta.

"Mä käyn vessassa", Jimin sanoi yhtäkkiä ja nousi ylös. Nyökkäsin kevyesti.

"Voitko tuoda samalla jotain ruokaa?" kysäisin, sillä emme olleet syöneet vähään aikaan. Jimin nyökkäsi ja lähti kohti rappukäytävää.

En voinut sulkea pois pelkoa siitä, että Jimin oli nyt yksin. Mitä jos hän pyörtyisi portaissa tai jotain muuta sattuisi? Yritin kuitenkin pitää mieleni rauhallisena ja keskittyä siihen, miten hyvin Jimin jo voi verrattuna edellisiin päiviin.

Sipaisin muutaman kurittoman hiussuortuvan pois kasvoiltani ja katsoin vastakkaisella seinällä lepäävään rikkinäiseen peiliin.

Silmänaluseni eivät olleet ihan niin tummat kuin viime päivinä. Haroin tummat hiukseni parempaan asentoon ja hymyilin kevyesti. En minä nyt hyvältä näyttänyt, mutta olisi ulkomuotoni kai pahempikin voinut olla.

Ajatukseni keskeytti alhaalta kuuluva kirkaisu. Tunnistin äänen heti Jiminiksi ja ryntäsin rappukäytävään. Juoksin portaat alas kolme rappua kerrallaan peläten pahinta.

Löysin Jiminin, luojan kiitos, seisomasta ja tajuissaan oven ulkopuolelta. Poika tärisi hillittömästi ja vaikutti muutenkin levottomalta.

Kiedoin käteni tämän vyötäisille ja raotin suutani rauhoitellakseni poikaa, kunnes huomasin edessämme vallitsevan täydellisen kaaoksen.

Taehyungin makaamassa maassa, tajuttomana, toinen käsi retkottaen maassa irtonaisena ja liikkumattomana, kuolleena.

Namjoonin etsimässä ensiapulaukusta kuumeisesti jotakin, silmissään hätääntynyt katse.

Jinin sitomassa Taen kädentynkää rauhallisin mutta huolellisin liikkein. Tämän silmissä paloi itsevarmuuden leiskuva liekki, jollaista en niissä koskaan ennen ollut nähnyt, vaikka olimme tunteneet jo useamman vuoden.

Jungkookin painamassa Taen hauista varmalla, voimakkaalla otteella, yrittäen tyrehdyttää raivokasta verenvuotoa heikoin tuloksin.

Tunsin otteeni Jiminin vyötäröstä tiukentuvan ja leukaperieni kiristyvän. Koko kehoni tuntui jännittyvän. Olin täysin kaoottisessa mielentilassa, mutta ymmärsin silti, että Jimin tarvitsi nyt itseäni enemmän tukea, nuoremman täristessä sylissäni hillittömästi.

"Ei oo mitään hätää. Koita rauhottua vähän.  Haluutko mennä sisälle vai jäätkö tähän ulos?" kuiskailin hiljaa.

"Mi-miks sä puhuit vaan musta? Mihin sä meet?" Jimin kysyi säikähtäneenä.

"Mun on pakko auttaa", vastasin hiljaa. Jimin irrotti käteni vyötäisiltään ja halasi minua tiukasti. Vastasin halaukseen lempeästi, sulkien pojan hellään syleilyyni, turvaan kaikelta pahalta maailmassa.

Vilkaisin taivaalle kerääntyneitä synkkiä pilviä, jotka muodostivat tumman verhon. Ne kertoivat sanattoman viestin, josta ei voinut erehtyä. 

"O-oot vaan niin ihana", Jimin sanoi ääni edelleen turtana. Halasin Jiminiä hetken ajan hiljaa ja välittämättä mistään muusta.

"No nii... Tuu, mennää kysyy Jiniltä, mitä meiän pitäis tehdä", ehdotin ja irrottauduin halauksesta, tarttuen Jiminin hentoon käteen kevyesti. Astelin rauhallisesti nuorempi perässäni muiden luo ja polvistuin maahan, päästämättä irti Jiministä.

"Mitä mä teen?" kysyin hiljaa. Huomasin ääneeni hiipivän pelon, joka tuntui voimistuvan tavu tavulta, hetki hetkeltä, sydämenlyönti sydämenlyönniltä.

"Menkää vaikka kattoon et Taen kämpän sänky on kunnossa ja hakekaa lisää vettä sisälle", Jin sanoi nostaen katseensa ensin Jiminiin, sittten minuun. Viimeisenä hän vilkaisi taivaalle, jonka pilviverho synkkeni synkkenemistään.

Nyökkäsin jäykästi ja nousin ylös. Puristin Jiminin kättä hellästi ja katsoin tätä lempeästi.

"Okei, kuuntele. Mee hakeen ylhäältä, vaikka mun kämpästä jotain vilttejä ja tyynyjä ja vie ne Taen huoneeseen. Mä haen vettä. Okei?" kysyin. Yritin pitää ääneni mahdollisimman rauhallisena, vaikka en siinä kovin hyvin onnistunutkaan.

"J-joo... mä oon vaan niin huolissani", Jimin sopersi tuijottaen varpaitaan. Nostin Jiminin leukaa ja katsoin tätä silmiin.

"Ei täs oo mitään hätää. Hoidetaan tää vaan rauhassa, nii kaikki menee hyvin. Hae vaa niitä peittoja, se ois nyt tärkeetä", sanoin. Jimin nyökkäsi  ja koitti luoda kasvoilleen itsevarmaa ilmettä siinä kuitenkaan onnistumatta.

Nappasin nuoremman kädet omiini ja lähdimme yhdessä kohti tummenevalle taivaalle kurottavaa kerrostaloa.

"Mut-" Jimin ehti aloittaa, mutta hiljensin tämän antamalla kevyen suukon pojan pehmeille huulille.

"Sä pärjäät kyllä. Kaikki on kunnossa", kuiskasin. Poika nyökkäsi hiljaa ja avasi talon oven. Nappasin molempiin käsiini vesikanisterit lattialta ja vilkaisin Jiminiä. Säikky ilme tämän kasvoilta ei ollut haihtunut minnekään, pikemminkin muuttunut yhä selkeämmäksi.

"Mee nyt. Oon taas ihan kohta sun kaa", sanoin lempeästi.

"Mä... rakastan sua", Jimin mutisi.

"Mäkin sua", vastasin ja huomasin pojan kasvoille ilmestyvän punan, jota nuorempi yritti peittää kääntämällä minulle selkänsä ja lähtemällä ylös. Naurahdin kevyesti ja työnsin oven selälläni auki. Aloin ottaa kevyitä juoksuaskelia kohti uusinta vedenhakupaikkaamme, huomaten kuinka muutama sadepisara tipahti kasvoilleni.

***

Kannoin vesikanistereita kohti taloa rankkasateessa. Tuuli tuntui yltyvän yltymistään ja taivaanrannassa salamat valaisivat tummaa, myrskyävää taivasta. Heilautin sateesta märät hiukseni pois kasvoiltani ja puristin kanistereiden painosta turtuneet käteni tiukasti kahvoihin kiinni.

Jin, Jungkook ja Tae näyttivät olevan edelleen ulkona. Oliko kyseessä jotain niin vakavaa, ettei Jin uskaltanut siirtää Taehyungia sisälle? En uskaltanut miettiä vastausta.

Sen jälkeen kaikki tuntui tapahtuvan sekunneissa. Aluksi näin vain sokaisevan kirkkaan valon. Tajusin sen olevan peräisin salamasta, sillä samassa kuulin korviahuumavaa jyrinää suoraan yläpuoleltani. Maa jalkojeni alla tärisi valtavasti, pudottaen raskaat vesikanisterit käsistäni.

"Ootko kunnossa?" kuulin Jungkookin huutavan kaukaa, pelkoa äänessään.

"Joo", vastasin toivoen, ettei huutoni peittyisi sateen ja ukkosen alle.

"Se iski ikkunaan", Jungkook huusi takaisin. Tunsin, kuinka sydämeni jätti lyönnin välistä ja koko kehoni tuntui pysähtyvän. Jimin oli sisällä.

***

787 sanaa

Luettekste tätä vielä? Mä en oikeesti ees haluis myöntää et en oo julkassu melkein viiteen kuukauteen mut se taitaa olla fakta. Oon siitä pahoillani mut mulla ei vaan yksinkertasuudessaan oo ollut inspiraatioo tän kaa. Haluun kuitenkin pitää tän projektina, jota teen huvin vuoks, en teidän takia, joten tällästä saattaa käydä.

JA ANTEEKS MITÄ 3K TÄYNNÄ?! KIITOSS💕💕Jokanen lukukerta merkkaa mulle ihan äärettömästi, votet vielä enemmän eikä ees puhuta kaikista niistä ihanista kommenteista, mitä ootte mulle jättänyt. Ootte rakkaita💕💕

Kiitos ihan älyttömästi kun luit❤️