Eloonjääneet | Yoonmin

19.

Hoseok:

Istuin säälittävän ja saastaisen kerrostalon ulkopuolella lahoavalla puupenkillä. Tiesin, että jos liikahtaisinkin, penkki jättäisi kehooni lukemattomia pisteleviä tikkuja, mutta en jaksanut välittää. Aurinko häiki silmiäni, joten suljin ne hetkeksi.

Näin taas sen pojan kasvot mielessäni. Jimin. Poika oli niin kaunis. Hänen kauniit silmänsä muodostivat vaaleanpunaisten, täyteläisten huulten ja pienen nenän kanssa täydellisen vastustamattomat kasvot. Kun toinen rääpäle lähti asioilleen, jäljelle jäimme vain me kaksi.

Tilaisuus oli täydellinen. Pieni, avuton poika, eikä ketään lähettyvillä. Totta kai käytin sen hyväkseni, enkä kadu hetkeäkään, vaikka nenääni särkee edelleen tuskaisesti.

Avasin silmäni ja karistin Jiminin kasvot pois mielestäni, vaikka se tekikin kipeää.

Kaukana taivaanrannassa näkyi tumma pilvimassa, mutta se näytti lipuvan tuulen mukana kauemmas. Muutama lintu kaarteli ylläni taivaalla keskipäivän merkkinä suoraan ylhäällä paistavan auringon ympärillä.

Aurinko. Lempinimeni kaukaa lapsuudesta. Mummo.

Karistin nekin äkkiä pois mielestäni tuntien yhä kovempaa tuskaa. Käänsin katseeni kohti Soulin keskustaa. Kotia. Yong-Sunia, ja lastamme. En tuntenut niin suurta ikävää, kuin olisin odottanut.

Yhtäkkiä joku vei huomioni perheestäni ja veti sen tuhoutuneiden rakennusten ja rottien erämaahan, kauas keskustasta. Kuin joku olisi huutanut jotakin. Päätin laittaa äänet vain väsymyksen ja hetken takaisen tajuttomuuden piikkiin ja yrittää rentoutua. Nojasin selälläni puupenkkiin ja annoin silmäluomieni painautua vasten toisiaan, ihan hetkeksi vain.

***

"Namjoon, vettä! Jungkook, ensiapupakkaus! Yoongi... Missä Yoongi ja Jimin on? Menkää jo, täs on kiire!" Seokjin jakoi käskyjä hermostuneena. Kuulin kahdet juoksuaskeleet taloa kohti ja suoristauduin.

Avasin silmäni häikäisevistä auringonsäteistä huolimatta ja käänsin katseeni kohti Seokjiniä. Huomasin tämän vieressä nuoremman, ehkä 18-vuotiaan pojan. Tämän käsivarsi oli kyynerpään kohdalta repeytynyt irti ja pysyi lopussa kädentyngässä kiinni enää muutamalla heikolla jänteellä.

"Jin vittu mä kuolen tähän. Sano suoraan", poika sanoi.

"Et kuole, jos se musta on kiinni. Pidä se turpas kiinni nii ei mee niin paljoo verta", Jin vastasi katsoen nuorempaa silmissään itsevarmuuden kipinä.

"Enkä oo päässy ees kunnon känneihin ku pari hassua kertaa", poika jatkoi dramasttisella äänellä.

"Saatana Tae, tungen kohta sun ikioman peniksen suuhus jos et pysy hiljaa", Seokjin sanoi.

Tajusin yhtäkkiä nousta ylös.

"Voinko mä auttaa jotenkin?" kysyin.

"Kuka helvetti toi on?" Taeksi kutsuttu sihahti.

"Pysy kaukana, en haluu et alat ahdistella ketään muita tääl", Jin vastasi katsoen minua murhaavasti.

Kohotin kevyesti toista kulmakarvaani ja istuin takaisin penkille.

"Yritä pysya hereillä, okei?" Jin jatkoi. Tae nyökäytti päätään.

Yhtäkkiä kuulin ääntä portaikosta. Jungkook hölkkäsi parivaljakon vierelle ensiapulaukku käsissään.

"Tae... Tae! Jungkook, Tae meni tajuttomaks!"
***

366 sanaa

En oo kuollu vaikka niin toivoittekin. Pahoittelut, pettymys on suuri kummallekin osapuolelle. En oo taas julkassu yli kuukauteen, koska noh eihän mul mitää oikeita syitä oo mut kirjotin sellasen jouluminitarinan, ja se teki mut vähän stresaantuneeks kun luvuilla oli aikataulu. Sit katkoin jalkani.

Mut eipä mul sen kummempia, kiitos kun luit tän säälittävän luvunpätkän💕