Eloonjääneet | Yoonmin

2.

TW// homofobia, maininta seksuaalisesta häirinnästä
Yoongi:

Istuin edelleen yksin nurmikolla. Silmiäni kirveli itkemisestä. Katsoin kaukana, kaikkien raunioiden takana synkkänä ja mahtavana kohoavaa muuria. Se oli rakennettu jo niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan nykyään elossa oleva enää muistanut aikaa ennen muuria. Ei sillä kai muuta virkaa ollut kuin varmistaa, että köyhät tajusivat, että he todella olivat köyhiä. Toisaalta, mihin sitä enää tarvittiin, kun meitä niin kutsuttuja köyhiä oli enää yhden käden sormilla laskettava määrä? Ja eniten mietin, miksi siellä oli niin paljon vartijoita? Koko muuri ja sen toisella puolella tapahtuva oli minulle täysi mysteeri, josta en tajunnut juuri mitään.

Pian näin Namjoonin ja Jinin kävelevän nopein askelin pieneltä kasvimaalta, joka sijaitsi kerrostaloltamme nähden lännessä. Jin kantoi kangaskassia, joka oli varmaan täynnä itse istuttamiamme marjoja, hedelmiä ja vihanneksia.

"Mitä sille pojalle kävi? Missä se on? Onko se vielä tajuton?" Jin kyseli selkeästi hermostuneena.

"Jin, rauhoitu. Ei se oo kuollu, vaikka sä selkeesti sitä pelkäätkin", Namjoon rauhoitteli Jiniä.

"En mä nyt voi rauhoittua. Ties mitä sille on käynyt! Yoongi, vastaa!" Jin jatkoi kyselyä edelleen hermostuneena.

"Ei sille mitään käynyt. Tae vei sen jonnekin sisälle, kun mä olin sitonut sen haavan. Ei ollut tajuton, ainakaan silloin, kun ne lähti. Mee auttamaan, mä en ehkä osannut ihan kunnollq hoitaa sitä", vastasin rauhallisesti.

Heti sen jälkeen Jin juoksi sisälle ja Namjoon istui viereeni nurmikolle.

"Mä en vaan ymmärrä, mikä ongelma tolla yhdellä on? Olisitpa nähnyt sen ilmeen, kun kerroin sille, et löysin jonkun pojan tajuttomana. 'Mennään jo, sille on voinut käydä vaikka mitä!' " Namjoon imitoi hermostunutta Jiniä osuvasti. Naurahdin pienesti.

"Totta, se on aika kova stressaaja. Muistatko, kun Tae oli jäänyt norkoileen sen yhden jalkapuolen ketun kaa kasvimaalle, ja sit Jin oli ihan hermona?" kysyin ja hymyilin. Muistelin Jinin stressipurkausta parin kuukauden takaa.

"Ai niin joo. Tai sillon, kun me käytiin yöllä siellä katolla kattomassa tähtiä, eikä se löytänyt meitä mistään", Namjoon muisteli. Juttelimme Jinin hermoiluista ja oikeastaan kaikesta muustakin kauan, kunnes Tae tuli pyytämään meitä syömään.

Istuimme Namjoonin asunnon keittiön pöydän ääressä kolmistaan. Jin oli Jiminin kanssa yhdessä alakerran asunnoista. Söimme paistettuja perunoita ja bataatteja. Ei se ehkä kovin täyttävä tai energiapitoinen päivällinen ollut, mutta kyllä sillä aamuun asti pärjäsi.

"Mitä sille Jiminille muuten kuului?" kysyin. Miksi sen pojan hyvinvointi kiinnosti minua niin paljon? Olin miettinyt sitä jonkin verran silloin nurmikolla istuessanikin.

"Ihan hyvää, kai. Ei se ainakaan valitellut kivuista. Se vaikutti aika väsyneeltä. Ei puhunut paljon mitään", Tae vastasi. Nyökkäsin suu täynnä perunaa.

Söimme ruuan loppuun jutellen veden hakemisesta, koska se alkoi taas olla lopuillaan. Olimme onneksi löytäneet viime viikolla lähteen, josta riittäisi puhdasta juomavettä vielä moneksi kuukaudeksi. Ruuan jälkeen lähdin etsimään Jiminiä. Otin mukaani lautasellisen ruokaa Jiminille. Laskeuduin portaat alimpaan kerrokseen, jossa Tae oli kertonut tämän olevan.

Menin sisään ainoaan asuntoon, jonka ovi oli auki. Löysin Jiminin ja Jinin olohuoneesta. Jimin makasi sohvalla jutellen Jinin kanssa hennolla äänellä. Pojat eivät huomanneet minua. Katselin Jiminin silmiä, jotka olivat muuttuneet, jos mahdollista, vielä kauniimmiksi Jiminin tullessa parempaan kuntoon.