Eloonjääneet | Yoonmin

5.

Hoseok

"Rakas?" Yong-sun kuiskasi.

Olin herännyt jo jokin aika sitten sälekaihtimien raosta tulvivaan auringonvaloon. En vain jaksanut nousta, kun ei minulla ollut töitäkään. Rakastin rauhallisia aamuja, ne olivat suuria, pieniä, tärkeitä asioita keskellä tavallista elämää.

"Mitä?" huomasin vastata, kun Yong-Sun alkoi ravistella olkapäätäni varmistaakseen, että olinko ylipäätään hereillä.

"Tee mulle aamupalaa", Yong-Sun pyysi.

"Hei, tee itse!" vastasin ja käänsin kylkeä nähdäkseni hänen kasvonsa. Ei varmaan olisi kannattanut, sillä en voinut vastustaa Yong-Sunin koiranpentuilmettä.

"Tän kerran", suostuin vastahakoisesti. Nousin sängystä ja tuhahdin matkalla kohti keittiötä hiljaa, mutta kuitenkin niin, että Yong-Sun varmasti kuuli sen.

Halusin omistaa koko tämän päivän Yong-Sunille, joten tein hänen rakastamiaan avokadopaahtoleipiä. Kaadoin hänelle kahvia, jonka sekaan lisäsin juuri ja juuri huomattavan määrän maitoa, koska Yong-Sun ei suostunut juomaan kahviaan mustana, mutta maito kuulemma maistui pahalta, jos sitä oli millilitrakin liikaa. Vein kahvikupin lasiselle ruokapöydällemme.

Olin juuri laskemassa pippurilla ja cashewpähkinän murusilla viimeisteltyjä leipiä kahvikupin viereen, kun kuulin askelia makuuhuoneen suunnalta. Yong-Sun käveli suoraan eteeni, niin, että joutui katsomaan minuun ylöspäin, koska olin häntä vähän pidempi.

"Kiitos", hän sanoi hymyillen.

"Kunnon kiitos!" pyysin ja sain vastaukseksi närkästyneen kielennaksautuksen.

"Älä viitsi! Kato nyt mitä mä oon sulle vaivalla tehnyt", valitin.

Yong-Sun hymähti. Hän nousi varpailleen ja vei kätensä niskaani. Kiedoin omat käteni hänen vyötärölleen ja kumarruin suutelemaan häntä.

Suudelma oli herkkä ja kaunis, voin vain kuvitella, miten tämä olisi täydellinen kohtaus johonkin ihanaan, romanttiseen elokuvaan. Tai ehkä kirjaan, mistäs sitä koskaan tietää. Viivyimme siinä kauan, kunnes meidän oli pakko hengittää. Senkin jälkeen katsoimme toisiamme silmiin rakastavasti.

"Syö nyt rakas, että ehditään sinne neuvolaankin", kuiskasin hiljaa. Yong-Sun istahti tuolille. Hän haukkasi pienen palan leivästään ja maisteli sitä arvioivasti.

"Sä oot ainoa, joka osaa tehdä nää kunnolla", Yong-Sun hymyili.

"Mä tiedän, sä sanot sen joka kerta, kun mä teen näitä", hymyilin takaisin. Sitten hän söi leivän loppuun ja joi kahvin.

"Etkö sä syö mitään? Pitää syödä, et jaksaa!" Yong-Sun sanoi kuin mikäkin äiti.

"Okei, äiti", tottelin ja kuorin banaanin ja haukkasin sen päästä palan.

"Hei!" Yong-Sun huudahti.

"Älä yritä", sanoin ja laskin käteni hellästi tämän vatsalle. Yong-Sun pyöräytti silmiään ja tuhahti.

"Mä meen vaihtamaan vaatteet", hän ilmoitti ja nousi ruokapöydästä.

Söin banaanin loppuun hiljaisuudessa katsellen ikkunasta näyttäytyviä maisemia. Olivathan ne kauniit, näimme täältä koko Soulin kaikkine pilvenpiirtäjineen ja liikenneruuhkineen. En tosin pitänyt niistä juurikaan. Enemmän olisin tykännyt maalaismaisemista, vuoristosta tai vaikka merinäköalasta. Yksi suurimmista haaveistani oli joskus, edes kerran elämässäni päästä jonnekin kauas pois suurkaupungin vilinästä, jonnekin, jossa voisin rentoutua ja rauhoittua.