Eloonjääneet | Yoonmin

21.

Yoongi:

"Jimin", kuiskasin hiljaa ja tunsin, kuinka kyynelkanavani alkoivat täyttyä pelonsekaisista kyynelistä. Tuijotin paniikissa eteeni ja yritin rauhoittua. Hengitin muutaman kerran syvään ja suljin silmäni hetkeksi.

Yhtäkkiä jokin, ehkä huoli Jiministä, antoi keholleni adrenaliinia ja pakotti minut nostamaan vesikanisterit käsiini. Lähdin nopeasti - mitä se sitten heiveröisen kehoni ja painavien kanisterien mittasuhteissa tarkoittikin - kohti taloa.

"Yoongi, hyvä kun tulit. Nostetaan Tae sisälle", Jin sanoi, kun pääsin tämän luokse.

"Mut Jimin-" aloitin. Tunsin mielessäni vallitsevan ahdistuksen ja pelon hiipivän ääneeni huomaamatta.

"Nyt", Jin sanoi korottaen ääntään ja kääntäen vakavat kasvonsa minua kohti. Laskin katseeni varpaisiini ja nyökkäsin hiljaa. Tunsin itseni pikkupojaksi, jonka vanhemmat pakottivat tämän nukkumaan auringon painuessa horisonttiin.

Tarkemmin ajatellen en paljon muuta muiden rinnalla ollutkaan. Vain nuori, ajattelematon ja korviani myöten rakastunut. Rakastunut poikaan, jonka tilasta en tiennyt sillä hetkellä mitään.

"Jos mä nostan täältä selästä, Jungkook, ota sä jaloista ja Yoongi tukee sitä kättä?" Jin ehdotti. Nyökkäsimme hiljaa ja nostimme pojan velton ruumiin ilmaan.

"Jin", sanoin hiljaa, pyrkien pitämään ääneni kuitenkin vakuuttavana. Halusin, että minut otetaan todesta. Vanhempi nosti katseensa minuun kysyvästi.

"Mä vaan mietin... Onko tää turvallista? Just tonne iski salama ja... ja Jimin...", jätin lauseen roikkumaan ilmaan välillemme.

"Parempi kun jäädä tänne", Jin vastasi. Vilkaisin nopeasti Jungkookia, joka tuntui punnitsevan vaihtoehtoja, mutta laskelmiensa jälkeen tuntui päätyvän siihen lopputulokseen, ettei missään ollut nyt kovin turvallista. Poika rypisti kulmakarvojaan, puraisi kevyesti alahuultaan ja paransi otettaan Taehyungista.

"Ei meiän tähän ulos sateeseen ja kylmyyteen ainakaan kannata jäädä. Mennään nyt vaan sisälle", Jungkook sanoi vakuuttavuutta tavoittelevalla äänellä, jääden kuitenkin kauas päämäärästään.

Koko matkan yritin pitää kättä vakaana ja verenvuodon hallinnassa, ja perillä kolmannessa kerroksessa olin jopa tyytyväinen veren suhteellisen vähäiseen määrään. Laskin käsivarren hellästi Taen vierelle.

Katsoin Taehyungia hiljaisena. Tunsin jälleen uuden kyyneleen valuvan poskellani, pudoten sitten siihen, missä vanhemman ranteen pitäisi olla.

"Tae..." kuiskasin hiljaa. Sipaisin osan pojan pikimustista hiuksista tämän korvan taakse miettien, miten paljon jätkästä loppujen lopuksi välitinkään. Kaiken sen naljailun ja vitsailun takana oli jotain paljon syvempää, jota todella rakastin. Huomasin sen kaiken jääneen taaemmalle, kun Jimin oli tullut kuvioihin, mutta siinä hetkessä, Taehyungin maatessa tiedottomana edessäni, päätin, ettei meitä mikään erottaisi, ei nyt eikä koskaan.

Koitin tukahduttaa nyyhkäykseni, vähemmän merkittävin tuloksin. En halunnut Jungkookin näkevän minua näin, herkkänä ja haavoittuvaisena. Tämä ei ainakaan nostaisi arvoani tämän silmissä. Räpyttelin kyyneleet pois silmistäni ja hengitin syvään.

Yhtäkkiä tunsin lohduttavan kosketuksen olallani. Tunnistin käden Jiniksi, katsettani Taehyngista nostamatta.

"Kyl me tästä loppujen lopuks selvitään", tämä sanoi, silittäen olkapäätäni hellästi. Nyökkäsin. Yhtäkkiä naurahdin kevyesti nyyhkäysten lomasta, kyyneleet poskillani.

"Ei hitto, mitä sä oot taas menny tekeen", sanoin päätäni pudistellen ja ääni itkusta värisevänä. Nousin seisomaan Taen viereltä kuiskaten äänettömästi, miten tärkeä tämä minulle oli.