Eloonjääneet | Yoonmin

22.

Yoongi:

"Jimin missä sä oot? Kuuleks sä mua? Vastaa!" huusin juostessani portaita alas. Jokainen sekunti ilman vastausta kasvatti järkyttävää tunnetta sisälläni. Ahdistuksen- ja kauhunsekaiset ajatukset eivät jättäneet mieltäni rauhaan ja askeleet tuntuivat yksi toisensa jälkeen yhä raskaammilta ja toivottomimmilta.

Lopulta pysähdyin alimman kerroksen käytävälle ja jäin siihen seisomaan. En oikeastaan olisi halunnut lopettaa, mutta toisaalta en jaksanut jatkaakaan. En jaksanut uskoa siihen, että kaikki olisi hyvin.

Jonkun ajan kuluttua tajusin istuvani käytävällä huonossa asennossa ilman minkäänlaista käsitystä siitä, kauanko siinä olin ollut. En tuntenut oikeastaan mitään. En suunnatonta huolta, en pidäteltyjä tai poskille kuivuneita kyyneliä, en kovin suurta pelkoa itseni, Jiminin tai kenenkään muunkaan puolesta.

Se tuntui tavallaan väärältä. Miksi Jimin ei tuonut mieleeni oikeastaan mitään? Mihin kaikki tunteeni olivat kadonneet? En jaksanut edes nousta ylös, vaikka tiesin, ettei se oikeastaan vaatinut mitään. Se tuntui sillä hetkellä liian raskaalta ja annoin itselleni luvan jäädä lattialle, vaikka se tekikin kipeää.

***

"Ei tästä tuu mitään, Jin usko mua, ihan turha yrittää", ääni kantautui jostain kaukaa korviini.

"Mä en anna kenenkään kuolla täällä!" Jin älähti vastaukseksi. Miksi äänet olivat niin etäisiä?

"Sä et edes tunne sitä!" ensimmäinen ääni huomautti turhautuneena. Ääni kuului koko ajan sumeammin korvissani.

"Onko sillä jotain väliä? Mä en anna Jiminin mennä", Jin jatkoi ääni särkyen. Pinnistelin kaikkeni saadakseni kunnolla selvää sanoista, mutta se ei tuntunut tuottavan tulosta. Äänet tuntuivat katoavan yhä kauemmas.

"Jin on oikeessa. Mieti, miltä Yoongistakin tuntuis", kolmas ääni sanoi. Sen jälkeen en erottanut keskustelusta enää sanoja, vain epämääräistä ääntä, joka puuroutui korvissani. Se vaimeni vaimenemistaan ja katosi lopulta kokonaan.

***

Heräsin kivikovalta sohvalta asunnosta, jota en heti tunnistanut. Päätäni särki, eikä muukaan kroppa kovin hyvältä tuntunut. Se ei kuitenkaan ollut mitään mieltäni painavaan kipuun ja häpeään omasta toiminnastani aiemmin. Miten olin voinut jäädä siihen? Oliko Jimin edes hengissä enää? Silmiini kirposivat suolaiset kyyneleet, vaikka tein parhaani pidätelläkseni niitä.

Nousin äkkiä istumaan. Samassa mustat pisteet alkoivat tanssia silmissäni ja päänsärky muuttui sietämättömäksi. Tukeuduin taas sohvaan, mutta en päästänyt itseäni sohvalle makaamaan. Suu tuntui käsittämättömän kuivalta. Huomasin lattialla puolillaan vettä olevan lasin ja tyhjensin sen muutamalla suurella kulauksella sen suurempia miettimättä.

Olo muuttui hieman paremmaksi ja uskalsin nousta hitaasti ylös. Seinästä ja hajanaisista huonekaluista tukea ottaen selvitin tieni asunnon ovelle. Käytävässä huomasin olevani toisessa kerroksessa ja lähdin kaiteeseen nojaten kipuamaan portaita ylös.

"Yoongi!" Namjoon huudahti ylempää rapuista ja ryntäsi vierelleni.

"Mitä sä oikein teet? Et sä voi noin vaan nousta ylös ja lähtee pikku kävelylle!" Namjoon torui vetäessään käteni toiselle olkapäälleen.

"Nousin noin vaan ylös ja lähin pikku kävelylle", vastasin kevyesti naurahtaen. Muistin äkkiä Jiminin ja nauruni loppui kuin seinään.

"Onks Jimin... okei?" lopetin lauseen.

"No, sydän lyö ja hengittää. Nyt", Namjoon vastasi vakavana. Oma sydämeni jätti lyönnin tai pari välistä.

"Mi- mitä sä tarkotat? Onks se kunnossa vai ei? Mitä tääl on käynyt?" kysyin hajoamispisteessä pelon vallatessa ajatukseni ties kuinka monennetta kertaa muutaman edellisen päivän aikana.

"Me löydettiin se alhaalta. Jin ei oo ihan varma mitä sille oli käynyt, mutta epäilee sähköiskua salamasta, koska alhaalla oli niin paljon vettä. Jin luulee, että se vesi ois johtanut sen sähkön Jiminiin, ja..." Namjoon jätti sanat roikkumaan tyhjinä ilmaan.

"Se... se oli kuollut?" kysyin ääni käheänä. Namjoon nyökkäsi hiljaa.

"Joo. Jin ja Jungkook elvytti sitä ja sai sen sydämen lyömään. Nyt kaikki on periaatteessa kunnossa. Jiniä vaan pelottaa, et sen aivoille ois käynyt jotain, kun ne oli niin pitkään ilman happea", Namjoon sanoi hiljaa. Tuijotin eteeni hiljaa. En osannut reagoida siihen mitenkään.

"Mä oon niin pahoillani, Yoongi", Namjoon huokaisi raskaasti ja veti minut lähelleen. En ajatellut olevani niinkään halailija-tyyppiä, mutta nyt vanhemman vahva, vähän kömpelö halaus tuntui juuri hyvältä. Kyyneleet, joita olin niin pitkään pidätellyt, purkautuivat silmistäni pieninä pisaroina Namjoonin hupparille.

***
604 sanaa

Lmao moi en vieläkää kuollu sori siitä✌🏻 Lukuja tuskin tulee koskaa tulee tätä aktiivisemmin (tosiaan tässä väliä ollu nyt joku 8 kuukautta eikä mitää joulutarinaa koskaa tullu vaikka sellastaki epähuomiossa lupailin). Mä en vaa tbh osaa enää kirjottaa tai ainakaa löydä inspiraatioo/motivaatioo enää. Se johtuu osittain varmaa siitä et mul on tosi vaikeeta kirjottaa shippitarinoita, koen ne tosi epäkunnioittaviks ja loukkaaviks. Sori kaikille jotka tätä on ikinä lukenu ja toivonu uusia lukuja🥺

Mä huomaan, et peilaan Yoongin ja Jiminin suhdetta tosi paljon mun ja mun tyttöystävän suhteeseen. Musta tuntuu, et koska samaistun Yoongiin tosi paljon oikeessakin elämässä, oon kirjottanu siitä huomaamattani aika samanlaisen ku mitä mä ite oon. Ainakin ajatukset on mulla ja tän tarinan Yoongilla tosi samankaltasia. Mä huomaan kans Jiminissä ja mun tyttöystävässä paljon samoja piirteitä, vaikka mä oon alkanu kirjottaa tätä monta vuotta ennen sitä, ku tutustuin mun geeäffään tai ees tiesin et tykkään tytöistä.

Kiitos ja anteeks ku luit🥺