My Moon

Luku 14

Mabel:

Katson hämmästyneenä ystäväni hitusen surullisin silmiin, mutta näen niissä iloa. Juoksen halaamaan itku silmissäni ystävääni. Arielin kädet kiertyvät minun ympärilleni. Halaamme pitkään. Ja kun irrottaudumme näen Arielin silmissä kyyneliä.

Hänkin oli tainnut kaivata minua...

"Mitä? Miten? Missä? Mikä?" Kyselen jotain, joka saa ystäväni naurahtamaan.

"Okei, mennäänkö ihan ensiksi istumaan, niin voisin kertoa ihan kaiken!" Ariel kysyy silmät säihkyen. Ilmeisesti ajattelee jotain hyvin ihanaa tyyppiä. Tuhahdan ja alan seurata häntä ehkä hieman epäröivän askelin.

"No niin! Eli siis, minä tapasin Andrewin siellä sairaalassa. Sä siis oot varmaan kuullu kaikki Weylyniltä! Ihmissusista siis?" Ariel kysyy ja nyökkään", Andrew kertoi minulle kaikki ihmissusista ja olin aluksi tosi järkyttynyt enkä uskonut aluksi. Sitten Andrew kertoi minun olevan hänen sielunkumppani. Hän halusi että tulen hänen mukaan tänne. Olemme nyt hänen veljen luona ", Ariel kertoo hieman varovaisena. Sydämmeni pysähtyy. Veljen? Onko Arielin sielunkumppani Daven veli? Voi vittu!

"Tiedätkö sä ees minkälainen Dave on?" Lipsautan ja saan todella hämmästyneen katseen itseeni, mutta sitten pahoittelevan.

"Mutta hei sähän taidat olla sen maailman mahtavimman alfan sielunkumppani?" Ariel vaihtaa nopeasti puheen aihetta ja olen vastaamassa myöntävästi, mutta ulko-ovi  kumminkin avataan ja näen Arielin valpastuvan. Leveä hymy nousee hänen kasvoilleen heti.
Hän ryntää salamana eteiseen.
Menen itsekkin sinne ja siellä seisoo Dave ja Andrew, Ariel kaulassaan. Kuulen Daven turhautuneen huokaisun, mutta saadessaan katsekontaktin kanssani, virnistää hän likaisesta.

"Noh, mitäs meidän pikku Mabel? Haluaisitko pitsasi syödä vai et?" Dave naurahtaa kuivasti. Pyöräytän silmiäni ehkä hieman peloissani sillä hän voisi tappaa minut minä hetkenä hyvänsä.

Otan pitsan hänen kädestään ja menen itsevarmasti keittiöön lämmittämään sitä. Kuulen vain hymähdyksen takanani.

Valmis pitsa tuoksuu hyvältä ja se katoaakin nopeasti mahaani murinan seuraksi. Olen hetken paikoillani, kunnes...
Sitten tulee se tunne jonka pelkäsin tulevan.
Nimittäin ikävä Weylyniä ja paniikki. Minä kuolisin nyt ihan oikeasti, ellei joku pelastava prinssi tulisi nyt ja heti tänne.
En näkisi Weylyniä enää ikinä!
Tiesikö hän edes että olin kateissa?
Välittikö hän edes?

Kyyneleet kiemurtelevat tiensä ulos silmistäni. Ja niin minä purskahdan hillittömään itkuun. Kipu ja kaipuu hakkaavat rinnassani.
Ei! Minä en halua kuolla! En nyt, enkä vielä pitkään aikaan! Haluan elää vielä pitkän elämän. Weylynin kanssa ehkäpä? Niin nyt minä tajuan!
Minä rakastan Weylyniä! Vaikka hän sieppasikin minut, minä rakastan häntä! No ehkä se johtuu näistä sielunkumppani jutuista, mutta minua ei kiinnosta!

MINÄ RAKASTAN WEYLYNIÄ!

Ja minun on pakko saada kertoa se hänelle, ennen kun kuolen!

"No, mitäs se Mabel täällä yksin itkee?" Dave naurahtaa ivallisesti. Katson häntä silmät punaisina.

"Mistä sinä edes tiedät, että minä olen Weylynin sielunkumppani?" Kysyn ensimmäisen kysymyksen joka tulee mieleeni.

"Hah! Minä olen seurannut sinua koko elämäsi ajan! Tai siis siitä lähtien kun täytit 11 vuotta", Dave hirnuu kuin hevonen. Nauraisin muuten hänen naurulleen, mutta hän voi tappaa minut etuajassa!

"Mistä sinä muka silloin tiesit minun olevan hänen sielunkumppani! Eikös sielunkumppanit tunnista toisensa vasta täytettyään 16.Vuotta? Eikös sinun olisi pitänyt nähdä se vasta silloin kun olimme täyttäneet kumpainenkin 16 vuotta?" Naurahdan ivallisesti muisteltuani mitä Weylyn oli joskus sanonut minulle.