My Moon

Luku 17

Mabel:

Kome vuotta myöhemmin:

Katsahdan lattialle kahden vanhaa poikaani, joka häärää jotain ison leluauton kanssa.
Hymyilen sille suloiselle näylle.
Hän oli kyllä kaikkien niiden kipujen ja tuskaisten huutojen arvoinen.

Koska olen normaali ihminen, mutta kannoin ihmissuden lapsen, oli hilkulla etten kuollut synnytykseen.
Muistan kuinka itkin ja huusin kivusta koko raskauden aijan ja Weylyn yritti parhaansa mukaan silitellä minua ja saada kipua läsnäolollaan pois.

Pian huomaan ajelehtivani muistojen ääreen.

"Kulta! Oletko kunnossa?" Kuulen Weylynin hätäisen äänen päässäni. Sain sen ihmeen kommunikointi jutun, kun minusta tuli Weylynin lauman Luna. Se on jännä juttu, mutta pääni tulee aina hirveän kipeäksi, kun yritän tavoittaa jonkun mieleni kautta tai joku minua.

"S-se syntyy!" Huudahdan äänen vahingossa. Kuulen auton jarrut pihassa ja Weylyn ryntää salamana yläkertaan.

"Mabel hengitä syvään! Me lähdemme nyt sairaalaan!" Kuulen Weylynin kaukaisen äänen.

"M-myto", ähkäisen jotain, sillä kipu on niin kova, etten pysty muodostamaan kunnollisia lauseita.

Tunnen pian olevani Weylynin vahvoilla käsivarsilla. Weylyn kuiskaa minulle jotain, mutta en enää kuule häntä, sillä tiedoton tila ympäröi minua.

Näen mustaa.
Pelkkää mustaa.
Olen keskellä tyhjyyttä.
Olen keskellä ei mitään.

"Huhuu?" Yritän huutaa, mutta ääneni kaikuu vain tyhjässä tilassa. Ei täällä taida olla ketään.

"Mabel?", kuulen jonkun kysyvän äänen.

Käännyn nopeasti ympäri ja näen jotain mitä en olisi uskonut näkeväni. Silmäni laajenevat varmaan lautasen kokoisiksi.

"Isä?" Henkäisen hämmästyneenä.

"Mabel, lapsikultani", isäni kuiskaa ja tulee halaamaan minua. Hän on lämmmin ja tunnen olevani turvassa hänen sylissään.

"Kultaseni, minä olen niin pahoillani", isäni henkäisee lopulta vetäydyttyään halauksesta.

"Miksi?"

"En ollut tukenasi ja minä vain join. Olen niin pahoillani. Ja sitten kun se mies ilmestyi talooni punasineen silmineen ja raateli minut, olin niin onnellinen että et ollut katsomassa sitä. Olin niin onnellinen että sain elää elämäni sinun kanssasi. Tekisin mitä vain, jos vain saisin lähetettyä sinut takaisin maahan ja saisit elää!" Isäni kuiskaa ja huomaan yhden kyyneleen vierivän hänen poskelleen.

"Isä, mitä sinä tarkotat? Punaiset silmät? Lähettää takaisin maahan? Mitä sinä isä tarkoitat?" Kysyn nyt todella hämmentyneenä.

"Sillä miehillä oli punaiset silmät. Se mies kertoi nimekseen jonkun D kirjaimella alkavan nimen, mutta siitä on niin kauan aikaa että en minä muista enää" Isä kertoo muistellen ja huomaan nyt vasta kuinka hänen kasvonsa ovat todella kauniit. Ihossa ei ole mitään ryppyjä, joita oli silloin, kun minä elin hänen kanssaan. Muistan jokaisen uurteen hänen kasvoissaan ja niitä oli eniten silmäkulmissa, mutta nyt niitä ei näy missään.

"Isä missä me ollaan?" Kysyn henkeä pidätellen.

"Kulta, sinä olet tällähetkellä taivaanportilla. Sinä olet kuollut, mutta sinulla on mahdollisuus päästä takaisin maahan. Minulla ei ole sitä mahdollisuutta enää. Olin liian paha eläessäni. Tein syntiä juodessani ja nyt minä kadun sitä käsi raamatun päällä", isäni kuiskaa ja katsoo minua nyt suoraan silmiin. Hänen siniset silmänsä ovat vaaleammat. Ne olivat silloin siniset, tummansiniset.

"Miten minä pääsen takaisin?" Kysyn surullisena. Isäni on hetken hiljaa, ennekuin avaa suunsa.

"Sulje silmäsi ja ajattele sitä. Ajattele kaikkea mitä sinulla on maassa. Ajattele sitä ihanaa elämää mikä sinulla on maassa. Ajattele niitä ihmisiä joita rakastat. Ajattele!" Isäni kuiskaa ja minä teen työtä käskettyä.

Suljen silmäni ja ajattelen.
Ajattelen Weylyniä ja tulevaa lastamme. Ajattelen ystävääni jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen. Weylyn, Ariel ja tuleva lapseni pitävät minut onnellisena, enkä halua päästä heitä pois luotani.

Tunnen lämpimän tuulenvirran ympärilläni. Haluaisin avata silmäni, mutta jokin estää sen. Lämmin tuuli keinuttaa minua ja saa rauhallisuuden kehooni.

"Minä rakastan sinua, Mabel, oma lapsikultani", kuulen hennon kuiskauksen vielä karkaavan isäni huulilta ennnekuin en kuule enää mitään. En kuule mitään tai näe mitään, yksinäiset kyyneleet vain karkaavat silmäkulmistani pimeyteen.

Sitten näen sen. Näen oven, jonka takaa pulppuaa valoa. Tuuli keinuttaa minut oven luokse ja avaan sen kädet täristen.

"Mabel!" Kuulen Weylynin äänen huutavan. Katson miestä silmät kyynelistä täynnä.
Mitä tapahtui?

"Sinä elät!" Lucy kiljaisee ja saa jonkun itkemään. Katsahdan ympärilleni ja huomaan olevani sairaalassa.

"Katso, äitisi selvisi", Lucy hihkaisee ja ojentaa lasta minun luokseni. Katson pientä suloista vauvaa silmät pyöreinä.

"Mitä?" Kuiskaan.

"Me oikeasti luultiin, että sä kuolit", Weylyn henkäisee kyyneliä pidätellen. Hymyilen hänelle iloisesti sekä puristan hänen kättään. Sitten katsahdan taas vauvaan.

"Kenen tuo on?" Kysyn hömistyneenä. Kaikki huoneessa olijat repeävät nauruun.

"Höpsö se on sinun ja Weylynin", Lucy kertoo naurun keskeltä ja ojentaa lasta minulle. Otan sen hölmistyneen vastaan ja pian kuulen oven menevän kiinni. Ilmeisesti Lucy ja Altin menivät pois huoneesta.

"Hän on poika", Weylyn kertoo hymyillen.

"Miten suloinen" , Hymähdän kyyneleet uudelleen silmissä.

"Mutta meinasinko minä oikeasti kuolla?"

"Kyllä, lääkäri sanoi jo että sinä olet kuollut. Me tultiin heti katsomaan sinua, mutta sinä vain itkit. Tunsin sen että olit kuollut, mutta sinä itkit ja puhuit jostain isästä, punaisista silmistä ja ajattelemisesta. Ja sitten yhtäkkiä heräsit. Minä oikeasti luulin, että olin menettämässä sinut", Weylyn hymyilee surullisesti. Hymyilen hänelle takaisin ja katsahdan taas vauvaan.

Sitten näen sen. Tuhiseva vauva sylissäni avaa silmänsä hitaasti ja hänen ruskeat silmänsä kohtaa minun siniset silmäni. Ja näen kuinka pienen pieni hymy kaartuu pojan huulille.

                                     •

Heipparallaa :)
En tiedä yhtään kuinka monta lukua tulee vielä :0
Mutta
Kiitos kun luit
<3