Siivillä ajan [I] VALMIS

Luku 20

Sadepisarat heikensivät näkyvyyttä, sen lisäksi edes kuun valo ei paistanut tummien pilvien lävitse, joka teki kissan etsimisestä hankalaa. "Pysytään yhdessä," Leijonanharja naukui perässään jolkotteleville kissoille. Valkotassu kiitti puiden pientä suojaa, joiden ansiosta ihan kaikki sade ei satanut heidän päälleen. "Olisi sittenkin pitänyt pysyä leirissä," Valkotassun ystävä Puumatassu mumisi ja painautui vasten ystävänsä kehoa lämmittääkseen. "Kyllä me pian Sulkakarvan löydämme," ystävysten edessä kulkeva Silkkikukka vakuutteli, vaikkakin enemmän itselleen kuin muille.
|
Valkotassu katseli epätoivoisena ympärilleen, Sulkakarvan etsiminen koko metsästä kaatosateen aikaan, ilman valoa, oli kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Yhtäkkiä Leijonanharja pysähtyi, ja nuuhki kiihkeästi ilmaa. "Haistan hänet!" Kolli ilmoitti silmäillen ympäristöään. "Hän on jossakin tässä aukion lähettyvillä, jakaannutaan ja etsitään häntä," Juovaturkki ehdotti vakavan näköisenä. "Tehdään niin," Leijonanharja naukui. Valkotassu jäi pian yksin, muut lähtivät etsimään hänen kadonnutta mestariaan. Oppilas tuhahti itsekseen ja lähti  tutkimaan aukion reunaa, etsien itselleen samalla suojaa. "Sulkakarva on ennenkin kadonnut näin, ei tässä ole mitään outoa. Hän varmaankin vain haluaa omaa rauhaansa, siinä kaikki," Valkotassu vakuutteli itselleen ja kulmiaan kurtistellen kiipesi pieneen puuhun, silmäillen ylhäältä sateensuojasta aukiota ja sen ympäristöä.
|
Valkotassu oli ties kuinka kauan tuijottanut aukiota, kun kuuli pelästyneen kiljaisun. Saman tien aukiolle juoksi Leijonanharja, Puumatassu ja Juovaturkki. Valkotassu kiipesi ketterästi alas puusta, ja kiitti mestarinsa opetuksia hiljaisesti mielessään. "Silkkikukka!" Juovaturkki vinkaisi, pinkoen suuntaan mihin hänen sisarensa oli mennyt. Kissat pinkoivat peräkanaa suuntaan, josta kiljaisu oli kuulunut. He pysähtyivät erään lammen rannalle, ja Valkotassu näki Silkkikukkan kyyristyneen jonkun eteen, täristen.  Leijonanharja vilkaisi Puumatassua ja Valkotassua, se oli hiljainen käsky pysyä paikoillaan. "Mikä hätänä sisk-" Juovaturkki lähestyi sisartaan, mutta jähmettyi paikoilleen kun näki, minkä ylle tuo oli kyyristynyt. Valkotassu kurkotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin, hän tunsi sydämensä tykytyksen kovana rinnassaan. ^Se ei voi olla Sulkakarva, ei se voi olla, tiedän sen,^ naaras ajatteli ja painautui jälleen vasten Puumatassua. "Valkotassu," Leijonanharja kuiskasi Silkkikukkan luona ja heilautti häntäänsä pyytääkseen oppilasta luokseen. Naaras asteli hiljaa rotevan kollin viereen, Puumatassu ihan kannoillaan ja kääntyi katsomaan Silkikukkaa, nähden karmean näyn. Sulkakarvan ruumis oli puoliksi vedessä, puoliksi maalla. Hänen silmänsä olivat kauhusta suuret, suu auki kuin avunhuutoon ja kynnet esillä. Hänen kurkkunsa oli revitty auki, ja oli vuotanut verta kirkkaan lammen veteen. Voimakkaan veren tuoksun haistoi kaatosateenkin lävitse. Kissat vilkuilivat toisiaan epävarmana, mikä tai kuka tämän oli tehnyt.