Siivillä ajan [I] VALMIS

Luku 10 (osat 1-2)

(osa 1)

Aurinko alkoi hiljalleen laskea puun latvojen taakse kauas kaukaisuuteen. Eläimet alkoivat käydä yöpuulle ja yösaalistajat alkoivat heräillä. Yö oli vaarallista aikaa, niin kylässä kuin metsässä. Ero oli vain se, että kylässä oli kulkukissoja ja metsässä ties mitä kettuja ja karhuja, niitä isoja petoja joista Musta oli kertonut kauhutarinoita, oli jopa väittänyt törmänneensä kettuun tutkiessaan metsää pienenä.
|
Varjot alkoivat nopeasti hallita metsää. Tunne siitä, että jokaisessa puskassa voisi lymyillä kettu, sai Valkon vilkuilemaan hermostuneesti ympärilleen. Leijonanharja ja Korppitassu kävelivät kuitenkin ihan huolettomasti metsän halki. "Katso, tuolla puun juuressa on Hiiri," Korppitassu kuiskasi, Leijonanharja vilkaisi nuorukaisia. "Oletko sinä Valko koskaan maistanut hiirtä?" soturi kysyi hidastaen, kunnes pysähtyi kokonaan, Korppitassu ei huomannut tätä ja törmäsi soturin takapuoleen perääntyen sitten nolostuneena muutaman askeleen. "En," Valko myönsi ja pysähtyi Korppitassun viereen. "Osaatko metsästää?" Leijonanharja kysyi ja katsoi kotikisua meripihkanvärisillä silmillään. "No tuota… Ehkä?" naaras naukui ja vilkaisi Korppitassua, joka vaikutti olevan ihan omissa maailmoissaan. "No, sinä opit kyllä. Muuten voisimme saalistaa nyt, mutta meillä ei ole paljoa aikaa, mennään."
|
Kylä alkoi hiljentyä näin myöhään illalla, ehkä hieman koiran haukuntaa siellä sun täällä ja vaimeaa autojen jyrinää, joskus saattoi kuulla kulkukissojen tappeluääniä, kun ne tappelivat jostain kalanruodoista. Valko loikkasi oitis talonsa aidalle ja tunsi syvän riipaisun sydämessään. Tällä aidalla hän oli aina istunut veljensä kanssa ja vielä muutama kuukausi sitten sitten Musta oli joutunut nostamaan Valkon aidalle. Naaraan sydän särki, kun hän näki auki olevan ikkunan, omistaja odotti että hän ja Musta palaisivat. "Kaikki hyvin?" Korppitassu kysyi ja loikkasi aidalle Valkon viereen, Leijonanharja pysytteli hiljaa metsän raunalla. "Minä vain… en voi uskoa että veljeni on kuollut. Vielä eilen hän hän oli elossa, harjoittelimme yhdessä taistelua ja nauroimme. Nyt hän on kuollut, enkä nää häntä enään koskaan," naaras naukui. Korppitassu katsoi ystäväänsä säälivästi, kuin jakaisi tämän tuskan. "Minä menetin vanhempani kun olin vielä pentu, enkä muista heistä paljoakaan. Meille klaani kissoille kuitenkin opetetaan, että kuolleet kissat päätyvät tähtiklaaniin, jossa he tarkkailevat meitä hopeahännältä. Kun me kuolemme, liitymme tähtiklaaniin ja näemme heidät taas," kolli naukui hiljaa. Valko huokaisi ja vilkaisi omistajansa taloa, sen ikkunasta kantautui valoa. "Saran talo on muutaman korttelin päässä, seuraa minua," Valko naukui hiljaa ja lähti kohti Saran taloa

(Osa 2)

Saran talo näytti hiljaiselta, ikkunasta näkyi kuinka hänen omistajansa katselivat televisiota. Aurinko oli pian laskenut puiden taakse, joten Valkon ja Korppitassun pitäisi kiirehtiä, jotta ehtisivät takaisin myrskyklaanin leiriin.
|
Korppitassu liikkui varovaisesti ja hieman hermostuneena Valkon perässä. hän istuutui tiiliaidalle odottamaan, kun Valko kurkisti sisälle taloon. Hän koputti siihen, hän näki vilahduksen Saran kilpikonnakuvioisesta turkista, kun naaras jo pujahti ulos kissanluukusta. "Valko! Ihanaa nähdä," Sara naukui pirteänä. Hänen pullea vatsansa oli kadonnut, hän oli siis saanut pentunsa. "Missä Musta? Tulitko yksin?" Sara kysyi, eikä heti huomannut Korppitassua. "Sara…" Valko aloitti hiljaa, hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa asiaansa loppuun kun sisältä kuului ääniä ja Sara pinkaisi sisälle. Pian Sara tuli takaisin, hän kantoi mukanaan mitä suloisinta pientä pentua, joka oli hädin tuskin avannut silmiään. Sara laski pennun maahan ja kietoi häntänsä sen ympärille. "Tässä on Lilja, aivan isänsä näköinen pikku tyttö," Sara kehräsi ylpeänä. Valko tunsi jälleen vihlontaa sydämessään. "Kuka tuo on?" Sara kysyi vihdoin huomatessaan Korppitassun joka oli istuskellut koko ajan Tiiliaidalla kuin kivi. "Se on… Ystäväni. Mutta Sara… Minun pitää kertoa sinulle joitain todella tärkeää," Valko naukui hiljaa. Jostain syystä, oli hyvin vaikeaa sanoa asiaa ääneen. Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoi vain kaukainen lokkien kaakatus. "Musta ei palaa," Valko naukui viimein ja oli purkashtaa kyyneliin. Sara tuijotti kumppaninsa sisarta ihmeissään. "Miten niin ei palaa?" naaras vaati tietää. Lilja kiemurteli emonsa otteessa ja vinkaisi heiveröisesti, Valko pakotti itsensä olemaan itkemättä. "Musta Hukkui, ja se on minun syytäni. Tiesin että ei olisi pitänyt lähteä metsään, ja sitten vielä rikoin mustan käskyjä! Hän kuoli koska olen ihan typerä!" Valko naukui ja ei enään pystynyt pidättelemään kyyneleiden tulvaa. "Shhh…" Sara hyssytteli lohduttavasti ja 'halasi' Valkoa. "En usko että se oli sinun vikasi," naaras kuiskasi, hänen äänensä oli murtua. Kului tovi, kunnes Korppitassu rikkoi hiljaisuuden. "Kuule, en halua rikkoa tätä herkkää hetkeä, mutta meidän pitäisi palata tai klaani huolestuu," oppilas naukui hieman vaivaantuneeseen sävyyn. "Niin," Valko mumisi ja nosti katseensa Saraan, huomaten että tämänkin silmät täyttyivät kyynelistä. "Mitä aiot tehdä nyt?" Sara kysyi ja vilkaisi Korppitassua, silmäillen tätä hetken kunnes käänsi jälleen katseensa Valkoon. Valko kohautti olkiaan. "En tiedä," naaras mumisi. "No mitä ikinä teetkin, olet aina tervetullut tänne. Lupasin Mustalle että sinulla on aina turvapaikka täällä, luonani," Sara naukui ja kosketti vielä viimeisen kerran Valkon nenänpäätä. "Hyvästi," Valko naukui, olivatko nämä oikeasti hyvästit? Näkisikö hän Saraa ja Liljaa enään koskaan? Miten ihmeessä hyvästit saattoivat sattua näin paljon, Valko ei koskaan edes ollut pitänyt Sarasta, mutta silti tämän hyvästely tuntui siltä, kuin kaikki loppuisi. Valko loikkasi tiiliaidalle, vilkaisi Saraa joka hymyili nyökäten rohkaisevasti. Tästä alkaisi aivan uusi seikkailu Valkolle, uusi elämä siivillä ajan.

//jotkut luvut on siis alunperin jaettu osiin ihan vaan sen takia, että on helpompaa julkaista ig:seen. Siellä kun on niin vaikee kirjottaa pitkiä juttuja