Joonas&Joel

1.

Heti alkuun. Tää ficci tulee olemaan luultavasti raskaampi, kuin mun muut. Joten nyt heikoimmat pois. Mutta ei kai siinä sitten mitään muuta. Tervetuloa lukemaan Jorkoa by issuess😘xd

~Joel~
Istun huoneeni nurkassa. Tuijotan eteeni, vaikken mitään edes näe, koska huone on pimeänä. Tunnen lämpimän veren, joka valuu käsiäni pitkin. Olin taas sortunut. Olin viiltänyt. Enkä vain kerran vaan lähemmäs kymmenen. Se on vain niin helppoa. Liian helppoa. On liian helppoa painaa terä kädelle ja viiltää. Sitten siitä saa jonkin ihmeen hyvän olon, kun tuntee jotain ja sen toistaa. Elämäni ei ole ollut pelkillä ruusuilla tanssimista moneen vuoteen. Olen joutunut toteamaan jo monesti, että ruusuissa on piikit. Piikit jotka repivät ihon rikki. Olen elossa ainoastaan bändin takia. Ei minulla ole perhettä. Yksinäinen susi. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja etsiä jostain motivaatiota elämään. En vain jaksa. Eikö se riitä, että saan itseni ylös sängystä ja pysyn hengissä niinäkin hetkinä, kun haluaisin hypätä sillalta alas? Nousen hitaasti seisomaan ja poistun pimeästä huoneesta. Laahustan vessaan sitomaan käsiäni. Puhdistan käteni ja pistän niihin sideharsoa. Katson käsiäni. Niissä on useita viiltoja. Olen viillellyt jo monta vuotta. Kaikki alkoi perhe ongelmista. Minulla oli aina vaikeaa perheeni kanssa ja he hyökkäsivät sanallisesti useasti kimppuuni. En tuntenut oloani ikinä rakastetuksi. Lopulta, kun tulin kaapista ulos, he heittivät minut pihalle ja toivottivat paskaa loppu elämää. Naurahdan sarkastisesti. Kuinkas kävikään. Blind Channel räjähti ja kaikki tietävät keitä olemme. Kesä oli täynnä keikkoja. Fanit saivat minuun aitoa iloa pitkästä aikaa. Kun he lauloivat mukana, niin etten edes meinannut kuulla omaa ääntäni. Toki jotkut ovat myös koittaneet heittää paskaa niskaan, mutta se ei tunnu missään. Olen kestänyt paljon pahempaakin. Alan olla turta. En tunne. En edes muista, milloin viimeksi itkin. Minulla olisi monta syytä itkeä, mutta kyyneleet eivät vain suostu valumaan silmistäni. Bändillä menee siis hyvin, mutta olen sisäisesti kuollut ja täysin paskana. Katson itseäni peilistä. Tummat silmän aluset, likaiset hiukset ja ruma naama. Luuni näkyvät läpi, koska en syö kunnolla. Syön vain sen verran, että pysyn juuri ja juuri hengissä. Tarkoitan todella juuri ja juuri. Pitäisi lähteä treeneihin. Pistän sidetarpeet kaappiin ja menen sitten takaisin makuuhuoneeseen. Pistän valot päälle ja kohtaan sotkuisen huoneen. Etsin itselleni mahdollisimman puhtaan hupparin ja vedän sen päälleni. Täällä pitäisi siivota, mutta en jaksa tehdä sitäkään.

_ _ _

Avaan treenikämpän oven ja astun pieneen eteiseen. Potkin kengät jaloistani. Otan toppatakkini pois ja pistän sen naulakkoon. Heitän myös piponi jonnekin. Astelen peremmälle tilaan ja katselen ympärilleni. Olen näemmä viimeinen. "Joel. Moi", Joonas sanoo iloisesti hymyillen. Miten ihminen voikin olla noin iloinen? En ymmärrä, miten Joonas on koko ajan niin positiivinen. Hän ei näe kenessäkään mitään pahaa. Se tulee koitumaan hänen tappioksi. Hän on liian sinisilmäinen ihmisten suhteen. Hän antaa aina kaikille toisen mahdollisuuden, mutta jos sen mokaa voi olla, että Joonas siinä vaiheessa sanoo heippa. Siihen hänkin sentään vetää rajan. Hymyilen hänelle tekohymyä. Joonaksen sinisissä silmissä vilahtaa jokin tunne, mutta hän peittää sen hyvin nopeasti, joten en saa selvää siitä. Annan asian olla. En minä jaksa vaivata päätäni sillä. "Joel me voitais nyt ottaa se sun yks laulupätkä", Aleksi sanoo havahduttaen minut tähän maailmaan. Nyökkään. Mikäs siinä. Senhän takia täällä ollaan.

~~~
Sanoja 483
Vähä lyhyt aloitus, mutta jos se siitä lähtis🙃