Joonas&Joel

10.

~Joel~
Istun edelleen sohvalla ja katson tv:tä. Oikeastaan en varsinaisesti katso tv:stä tulevaa ohjelmaa. En edes tiedä, mikä se on. Olen vain tuijottanut ruutua ja vajonnut omiin ajatuksiini. Joonas näprää jotain hiuksillani. Välillä hän liikauttaa päätäni eri asentoon. "Oisko sulla pompulaa?" havahdun Joonaksen kysymykseen. Mihin hän pompulaa tarvitsee? Otan ranteestani pompulan ja ojennan sen Joonakselle. Hän nappaa sen kiittäen. Istun hämmentyneenä paikoillani, kun Joonas tekee jotain ilmeisesti hiuksilleni. "Noin", hän hihkaisee. Käännän kasvoni häntä päin kysyvinä. Hän istuu edelleen sohvan selkämyksellä. "Mitä sä teit?" kysyn. Joonas hymyilee hieman. Hän kaivaa housujensa taskusta puhelimensa ja ottaa minusta kuvan. Hän kääntää puhelimen näytön minua kohti jolloin näen kuvan itsestäni. Minulla on letti päässä. Katson kuvaa ällistyneenä. Letti on siisti. En olisi Joonaksesta uskonut. "Millon sä opit tekemään lettejä?" kysyn. Tajuan, että se kuulosti hieman ilkeältä siihen nähden, että asun Joonaksen luona ja hän auttaa minua. Joonas kuitenkin vain hymyilee minulle, mistä huojennun. "Mun vanhemmat lähti aina aikasin töihin, joten mä vein mun pikkusiskon päiväkotiin ja kouluun. Tein useasti hänelle lettejä, koska hän halusi", Joonas kertoo pieni haikeus äänessään. "Minkä ikänen sun pikkusisko on?" kysyn. En muista koskaan nähneeni Joonaksen pikkusiskoa. Ei hän ole minun mielestä puhunutkaan mitään pikkusiskosta. "Janette olis nyt kakskyt vuotta vanha", Joonas vastaa. "Olis?" kysyn. "Nii. Janette kuoli kaheksan vuotiaana", Joonas kertoo. Sydämeni jättää lyönnin välistä. Joonas on menettänyt oman siskonsa. Hänen sisko on kuollut noin nuorena. "M-miten?" kysyn. "Ei sun oo tietenkää pakko kertoo, jos et haluu", kiirehdin sanomaan heti perään. "Eiku kyllä mä voin ihan hyvin kertoo. Janette hukku. Me oltiin rannalla. Oli tosi lämmin päivä. Siellä rannalla oli tosi paljon muutaki väkeä. Jotenki Janette sitten vaan katos. Se oli ihan hirveetä. Äiti itki. En oo koskaan nähny sen itkevän niin paljoa. Janettea ei löytyny rannalta jolloin alettiin etsiä vedestä. Tottakai me oltiin soitettu jo hätäkeskukseen. Onneks ne tuli nopeesti, vaikka ei se loppujen lopuks auttanu enää. Janette löydettiin hukkuneena päivää myöhemmin", Joonas kertoo. Katson häntä järkyttyneenä. "Anteeks", sanon hiljaa. "Ei se mitään. Oli kiva muistella Janettea. Me oltiin tosi läheisiä, vaikka meillä olikin seittemän vuotta ikäeroa", Joonas sanoo. Nyökkään pienesti. Näin nopeasti laskettuna -minun surkeilla matikan taidoilla- Joonas oli 15-vuotias, kun hän menetti siskonsa. Se on ollut varmaan kova paikka nuorelle ihmiselle. Huomaan Joonaksen silmien kimaltelevan hieman. Katson avuttomana häntä. "Janette oli tosi nätti. Hänelläkin oli vaaleet hiukset ja vielä munkin silmiä sinisemmät silmät. Janette oli tosi ihana lapsi. Utelias, mutta silti ujo. Mä rakastin häntä ihan helvetisti. Rakastan edelleen. Se oli tosi tuskallista kuunnella hänen itkua, koska se sattu. Sattu kuunnella, ettei kaikki ollu ihan hyvin. Janette ei koskaan itkeny turhaan. Mä-mä vaan niin t-toivon, et-että hänen ku-kuolema ei sa-sattunu paljoa", Joonas sanoo. Hänen ääni pettää loppua kohden. Näen kyyneleet, jotka valuvat vuolaina hänen silmistä, poskia pitkin ja tippuvat hänen jaloille. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, joten vedän vain Joonaksen varovasti käsieni suojaan. "Ei hukkuminen kai satu paljoa, jos ei pidätä hengitystä kauaa. Jos vaan antaa veden täyttää keuhkot, se tapahtuu nopeesti kai", yritän lohduttaa. Olen paska tällaisissa asioissa. Joonas vavahtelee sylissäni voimakkaammin. Voi vittu Joel.

~~~
Sanoja 509
Tällane pikku twisti tähä välii👀